Ihminen on loppujen lopuksi biologinen tietokone varustettuna ominaisuuksilla kuten persoonallisuus, tunteet ja oppimiskyky. Ihminen kasvaessaan oppii ympäristöstään käyttäytymismalleja, aivan kuten tietokoneen sovelluksia, jotka suorittuvat tietynlaisella ajastuksella, ärsykkeen vaikutuksesta tai omasta tahdosta. Jos minä nyt päätän, niin voin ohjelmoida itseeni sovelluksen "hakkaa kuudestoistaosia x rytmin tahtiin", "lausu je t'aime", tai "sylje räkäpalleroita". Toisaalta ympäristöstä voi saada paljon toimintamalleja, joita ei välttämättä edes tiedosta, kuten "kannata kokoomusta", "älä kannata ydinvoimaa", "muista pestä hampaasi", "syö karkkia ja suklaata ja osta vaatteita PALJON", "kunnioita vanhempia ja enemmän oikeassa olevia ihmisiä" tai vaikkapa "halaa kavereitasi aina nähdessänne".
Aivan kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaate huomauttaa, että hiukkasen paikkaa ja nopeutta ei voida mitata mielivaltaisen tarkasti (koska mittaus suoritetaan törmäyttämällä hiukkasta toisella ja havainnoimalla hiukkasten nopeudet ja paikat), niin myöskään ihmismieltä, kokemusta, ei tiede voi ikinä havainnoida täysin tarkasti, sillä se aina tutkiessaan "töytäisee" tarkkailtavaa objektia, taikka itse tärähtäen havahtuu suurempaan olemukseen.
Tieteellä on rajansa. Se ei voi ikinä kertoa, mitä MINÄ koen. Minun täytyy selvittää se itse.
maanantai 11. lokakuuta 2010
tiistai 21. syyskuuta 2010
Olemassaolosta
Tämä teksti on olemassa sinulle tällä hetkellä.
Olemassaololla on mitta. Se on se määrä, kuinka paljon vuorovaikuttaa itsensä ja maailman kanssa. Toisaalta maailma on olemassa itselle niin paljon kuin antaa sen vaikuttaa itseensä. Itse ja maailma vuorovaikuttavat joka hetki. Omat käsitykset itsestä ja maailmasta ovat kuin antenneja, joilla vastaanottaa informaatiota. Jos oma käsitys asiasta on suora kuin pylväsantenni, niin sillä vastaanottaa informaatiota heikommin kuin monimutkaisella, saati sitten fraktaaliantennilla (http://en.wikipedia.org/wiki/Fractal_antenna). Mitä laajempi ja monimutkaisempi oma käsitys asiasta on, sitä laajemmalta taajuuskaistalta voi vastaanottaa informaatiota.
Todellisuus on asioiden välistä vuorovaikutusta. Kun tarkastellaan yksittäisiä vuorovaikutuksia, havaitaan että ne värähtelevät erilaisten tilojen välillä. Itse asiassa koko todellisuus vaikuttaisi olevan vain energioiden värähtelyä tiettyjen tasapainotilojen välillä, niin fysikaalisesta, uskonnollisista kuin esoteerisistakin näkökulmista. (Asiat pyrkivät aina kokonaisuuksissa minimipotentiaalitiloihin eli sopeutumaan ympäristöön, vrt. Herbert Spencerin evoluutiokäsitys, http://en.wikipedia.org/wiki/Herbert_Spencer#Evolution)
Jokaisella on oma kokonaisvärähtelykaistansa, oma "kanavansa" todellisuudessa, aivan kuin televisiokanava on vain eräs vastaanottotaajuus laajemmalta spektriltä. Se oma kanava on vain aina niin tarkkaan viritetty, että sen olemassaoloa on vaikeaa, jopa mahdotonta, huomata. Omat käsitykset asioista, omat antennit, ovat kasvaneet elämän aikana muotoonsa, ja vanhetessa niiden muodot kivettyvät, reifioituvat, tai pikemminkin puutuvat. Kukaan ei voi nähdä toisen antenneja. Kaikki voivat kokea, mitä toinen teoillaan välittää, mutta tekojen takana olevista ajatuksista vastaanottaa vain ne aallonpituudet, joita omat antennit ovat tottuneet vastaanottamaan. Toisen kanavalle voi yrittää virittyä, mutta ikinä ei voi tietää, onko kuva täysin selkeä ja virheetön vai sittenkin puutteellinen.
Koettu todellisuus on kokemus kaikista kanavista, joille on virittynyt. Vuorovaikutus maailmaan riippuu hyvin vahvasti koetusta maailmankuvasta. Sitä lähettää viestejä taajuuksilla, jotka ovat hyvin lähellä vastaanotettujen viestien taajuuksia; resonointia maailmankaikkeuden kanssa. Positiivinen ruokkii positiivista, negatiivinen negatiivista. Ei omena kauas puusta putoa.
Olemassaololla on mitta. Se on kokonaisresonoinnin määrä.
Onnellisuus johtuu vuorovaikutuksen kokemuksesta; itse muuttuu, kuin myös maailma ympärillä, ja kumpikin hyvältä tuntuvassa suhteessa. Muutosprosessissa "pysyy kärryillä". Kaaos on hallittua. Antennit elävät, taipuilevat kuin notkea nuori pajukko.
Masennus johtuu vuorovaikutuksen puutteesta; mikään ei muutu, kaikki toistuu, eikä mihinkään koe pystyvänsä vaikuttamaan. Kehä kiertää kehää. Omat antennit turtuvat käytön puutteen takia, ja elämän täyttää tyhjyys. Samat ajatukset, samat resonanssit, ominaisvärähtelytaajuudet, jäävät risteilemään antennien välille. Antennit ovat puutuneet, ovat pimeä risukasa, jonne ei valo paista. Kaaos on hallitsematonta. Eikä tilanne muutu, ellei itsen ulkopuolelta löydä jotain jota antenneillaan vastaanottaa, joka itseen vaikuttaisi. Jotain kivan tuntuista, mielekästä. Siltikin ihminen tarvitsee useimmin pelkän vaikuttajan sijaan vuorovaikuttajan, ja siksi ihminen onkin sosiaalinen olento. Siksi ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Siltikin olemassaolo on vain peräkkäisiä hetkiä. Niihin voi hukkua tai niissä voi oppia uimaan. Kaaokselle voi antautua tai sitten antautua.
np. Ulver - Lost in Moments
Olemassaololla on mitta. Se on se määrä, kuinka paljon vuorovaikuttaa itsensä ja maailman kanssa. Toisaalta maailma on olemassa itselle niin paljon kuin antaa sen vaikuttaa itseensä. Itse ja maailma vuorovaikuttavat joka hetki. Omat käsitykset itsestä ja maailmasta ovat kuin antenneja, joilla vastaanottaa informaatiota. Jos oma käsitys asiasta on suora kuin pylväsantenni, niin sillä vastaanottaa informaatiota heikommin kuin monimutkaisella, saati sitten fraktaaliantennilla (http://en.wikipedia.org/wiki/Fractal_antenna). Mitä laajempi ja monimutkaisempi oma käsitys asiasta on, sitä laajemmalta taajuuskaistalta voi vastaanottaa informaatiota.
Todellisuus on asioiden välistä vuorovaikutusta. Kun tarkastellaan yksittäisiä vuorovaikutuksia, havaitaan että ne värähtelevät erilaisten tilojen välillä. Itse asiassa koko todellisuus vaikuttaisi olevan vain energioiden värähtelyä tiettyjen tasapainotilojen välillä, niin fysikaalisesta, uskonnollisista kuin esoteerisistakin näkökulmista. (Asiat pyrkivät aina kokonaisuuksissa minimipotentiaalitiloihin eli sopeutumaan ympäristöön, vrt. Herbert Spencerin evoluutiokäsitys, http://en.wikipedia.org/wiki/Herbert_Spencer#Evolution)
Jokaisella on oma kokonaisvärähtelykaistansa, oma "kanavansa" todellisuudessa, aivan kuin televisiokanava on vain eräs vastaanottotaajuus laajemmalta spektriltä. Se oma kanava on vain aina niin tarkkaan viritetty, että sen olemassaoloa on vaikeaa, jopa mahdotonta, huomata. Omat käsitykset asioista, omat antennit, ovat kasvaneet elämän aikana muotoonsa, ja vanhetessa niiden muodot kivettyvät, reifioituvat, tai pikemminkin puutuvat. Kukaan ei voi nähdä toisen antenneja. Kaikki voivat kokea, mitä toinen teoillaan välittää, mutta tekojen takana olevista ajatuksista vastaanottaa vain ne aallonpituudet, joita omat antennit ovat tottuneet vastaanottamaan. Toisen kanavalle voi yrittää virittyä, mutta ikinä ei voi tietää, onko kuva täysin selkeä ja virheetön vai sittenkin puutteellinen.
Koettu todellisuus on kokemus kaikista kanavista, joille on virittynyt. Vuorovaikutus maailmaan riippuu hyvin vahvasti koetusta maailmankuvasta. Sitä lähettää viestejä taajuuksilla, jotka ovat hyvin lähellä vastaanotettujen viestien taajuuksia; resonointia maailmankaikkeuden kanssa. Positiivinen ruokkii positiivista, negatiivinen negatiivista. Ei omena kauas puusta putoa.
Olemassaololla on mitta. Se on kokonaisresonoinnin määrä.
Onnellisuus johtuu vuorovaikutuksen kokemuksesta; itse muuttuu, kuin myös maailma ympärillä, ja kumpikin hyvältä tuntuvassa suhteessa. Muutosprosessissa "pysyy kärryillä". Kaaos on hallittua. Antennit elävät, taipuilevat kuin notkea nuori pajukko.
Masennus johtuu vuorovaikutuksen puutteesta; mikään ei muutu, kaikki toistuu, eikä mihinkään koe pystyvänsä vaikuttamaan. Kehä kiertää kehää. Omat antennit turtuvat käytön puutteen takia, ja elämän täyttää tyhjyys. Samat ajatukset, samat resonanssit, ominaisvärähtelytaajuudet, jäävät risteilemään antennien välille. Antennit ovat puutuneet, ovat pimeä risukasa, jonne ei valo paista. Kaaos on hallitsematonta. Eikä tilanne muutu, ellei itsen ulkopuolelta löydä jotain jota antenneillaan vastaanottaa, joka itseen vaikuttaisi. Jotain kivan tuntuista, mielekästä. Siltikin ihminen tarvitsee useimmin pelkän vaikuttajan sijaan vuorovaikuttajan, ja siksi ihminen onkin sosiaalinen olento. Siksi ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Siltikin olemassaolo on vain peräkkäisiä hetkiä. Niihin voi hukkua tai niissä voi oppia uimaan. Kaaokselle voi antautua tai sitten antautua.
np. Ulver - Lost in Moments
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Ihmisestä ja luonnosta
Hiljattain esitetyssä MOT - Rasvainen kupla-ohjelmassa esitettiin liuta argumentteja eläinrasvojen terveellisyyden puolesta. Tästä voi tehdä sen päätelmän, että eläinrasvojen syönti on luonnollista, ainakin johonkin pisteeseen asti. Johtopäätös oli se, että vähähiilihydraattinen (ei leipää perunaa pastaa) ja paljon kasviksia ja eläinrasvoja sisältävä ruokavalio on kaikista terveellisin, ja sitä myötä luonnollisin.
Mutta kuka sen sitten oikeasti määrittelee, mikä on sitä luonnollista?
Jokaisella ihmisellä on eräs ainutlaatuinen kyky. Kyky kuunnella itseään. Kukaan ei sitä toisen puolesta voi tehdä.
Tiedättekös, tänä päivänä kaikki otetaan vastaan jonkun toisen valmiiksi pureskelemana. Tai jalostamana. Meille kaiken valmiiksi prosessoi ikinä väsymättä media- ja elintarviketeollisuus. Vaivaako kipu tai ahdistus? Ei hätää, kyllä lääketehtaalta kemikaali löytyy!
Antti Heikkilä kirjoittaa kirjassaan Siunattu kipu (2009) aiheesta. Olennaista on se, että ihmiset eivät kuuntele itseään vaan isompia auktoriteetteja. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin miten kukaan isompi taho voisi todella tietää, mitä juuri sinä tarvitset?
Niimpä. Vain sinä voit tietää mitä sinä tarvitset. Mutta et sinä todennäköisesti tiedä. Miksikö? Koska et kuuntele itseäsi. (Jos tuumit, kuuntelenko minä itseäni, niin ei, en tarpeeksi.)
Jokainen tunne, jonka tunnet, kertoo jostakin. Itse asiassa kehosi yrittää kertoa sinulle jotain aiheuttamalla tuntemuksia. Jokaisella tunteella on tarkoituksensa, jokaisella kivulla syynsä. Nykyisellä länsimaisella tieteellä ei vain ole vielä mitään työkaluja subjektiivisen tutkimiseen. Siksi kipua voidaan pitää luonnottomana asiana, joka voidaan lääkkeillä lakaista maton alle.
Mutta mikä on luonnollisempaa kuin kipu? Mikä on luonnollisempaa kuin tunteminen? Tosiasiassa kipu ja tunteet yrittävät kertoa, mikä on vialla ja missä. Keho ja mieli ovat koneita, jotka kaipaavat polttoainetta ja huoltoa. Bensakone ei käy dieselillä, eikä kroppa pelkästään hiilihydraateilla. Letkut voivat tukkeutua, ellei niitä välillä verryttele. Mieli sotkeutuu kuin oma huone, jos sitä ei välillä järjestele.
Pienin sijoitus, minkä voi itseensä tehdä, on pari minuuttia päivästä oman kehonsa ja mielensä kuuntelemiseen. Mistä kolottaa, jumittaa, pistää, hohkaa? Mitä näkyy, kuuluu, pyörii mielessä?
Sitten vielä miettivät, miksi olemme masentunutta kansaa eikä mikään kiinnosta. Koska emme tiedä, mikä meitä oikeasti kiinnostaa. Emme tiedä, mikä on LUONNOLLISTA, koska kaikki ympärillämme on LUONNOTONTA. Ihmissuhteet pinnallisia, halut mediatalon keksimiä, maisemat harmaita, ruoka prosessoitua ja lisäaineilla täyteen ympättyä. Ja sitten se raha, kaiken tämän pahan alku ja juuri, joka on jo osoitettu valheelliseksi eliitin ylläpitämäksi valtakoneistoksi (google: rahan korruptio). Missä se luonto piileksii?
Ilman luonnollisuutta ihminen voi huonosti. Luonnoton luonnosta evakossa. Aatami ja Eeva paratiisista karussa, koska käärmeet ja hyttyset pelottaa. Onneksi taivas voi löytyä jo maan päältä. Se löytyy tuntemalla, kuuntelemalla itseä ja ympäristöä. Olemalla luonnollinen.
Juna, joka ei tiedä
mihin rata vie
silti täysin raiteillaan.
-Sielun veljet, Ihminen
Mutta kuka sen sitten oikeasti määrittelee, mikä on sitä luonnollista?
Jokaisella ihmisellä on eräs ainutlaatuinen kyky. Kyky kuunnella itseään. Kukaan ei sitä toisen puolesta voi tehdä.
Tiedättekös, tänä päivänä kaikki otetaan vastaan jonkun toisen valmiiksi pureskelemana. Tai jalostamana. Meille kaiken valmiiksi prosessoi ikinä väsymättä media- ja elintarviketeollisuus. Vaivaako kipu tai ahdistus? Ei hätää, kyllä lääketehtaalta kemikaali löytyy!
Antti Heikkilä kirjoittaa kirjassaan Siunattu kipu (2009) aiheesta. Olennaista on se, että ihmiset eivät kuuntele itseään vaan isompia auktoriteetteja. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin miten kukaan isompi taho voisi todella tietää, mitä juuri sinä tarvitset?
Niimpä. Vain sinä voit tietää mitä sinä tarvitset. Mutta et sinä todennäköisesti tiedä. Miksikö? Koska et kuuntele itseäsi. (Jos tuumit, kuuntelenko minä itseäni, niin ei, en tarpeeksi.)
Jokainen tunne, jonka tunnet, kertoo jostakin. Itse asiassa kehosi yrittää kertoa sinulle jotain aiheuttamalla tuntemuksia. Jokaisella tunteella on tarkoituksensa, jokaisella kivulla syynsä. Nykyisellä länsimaisella tieteellä ei vain ole vielä mitään työkaluja subjektiivisen tutkimiseen. Siksi kipua voidaan pitää luonnottomana asiana, joka voidaan lääkkeillä lakaista maton alle.
Mutta mikä on luonnollisempaa kuin kipu? Mikä on luonnollisempaa kuin tunteminen? Tosiasiassa kipu ja tunteet yrittävät kertoa, mikä on vialla ja missä. Keho ja mieli ovat koneita, jotka kaipaavat polttoainetta ja huoltoa. Bensakone ei käy dieselillä, eikä kroppa pelkästään hiilihydraateilla. Letkut voivat tukkeutua, ellei niitä välillä verryttele. Mieli sotkeutuu kuin oma huone, jos sitä ei välillä järjestele.
Pienin sijoitus, minkä voi itseensä tehdä, on pari minuuttia päivästä oman kehonsa ja mielensä kuuntelemiseen. Mistä kolottaa, jumittaa, pistää, hohkaa? Mitä näkyy, kuuluu, pyörii mielessä?
Sitten vielä miettivät, miksi olemme masentunutta kansaa eikä mikään kiinnosta. Koska emme tiedä, mikä meitä oikeasti kiinnostaa. Emme tiedä, mikä on LUONNOLLISTA, koska kaikki ympärillämme on LUONNOTONTA. Ihmissuhteet pinnallisia, halut mediatalon keksimiä, maisemat harmaita, ruoka prosessoitua ja lisäaineilla täyteen ympättyä. Ja sitten se raha, kaiken tämän pahan alku ja juuri, joka on jo osoitettu valheelliseksi eliitin ylläpitämäksi valtakoneistoksi (google: rahan korruptio). Missä se luonto piileksii?
Ilman luonnollisuutta ihminen voi huonosti. Luonnoton luonnosta evakossa. Aatami ja Eeva paratiisista karussa, koska käärmeet ja hyttyset pelottaa. Onneksi taivas voi löytyä jo maan päältä. Se löytyy tuntemalla, kuuntelemalla itseä ja ympäristöä. Olemalla luonnollinen.
Juna, joka ei tiedä
mihin rata vie
silti täysin raiteillaan.
-Sielun veljet, Ihminen
perjantai 13. elokuuta 2010
Miksi nykytiedemiehet ovat niin tylsiä?
Tätä kysymystä olen miettinyt jo tovin, ja nyt sattui niin mainio analyysi vastaan että päätin suomentaa sen sinua ja itseäni varten.
http://medicalhypotheses.blogspot.com/2009/02/why-are-modern-scientists-so-dull.html
Why are modern scientists so dull? How science selects for perseverance and sociability at the expense of intelligence and creativity
Medical Hypotheses. Volume 72, Issue 3, Pages 237-243
Bruce G. Charlton
***
Tiivistelmä
Kysymys: miksi niin monet johtavat nykytiedemiehet ovat niin tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Vastaus: koska tieteen valintamenetelmät karusti kitkevät mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois tieteen piiristä. Kaikilla koulutuksen ja työelämän tasoilla fiksuja ja luovia ihmisiä syrjitään suosimalla Tunnollisia ja Miellyttäviä ihmisiä. Jatkuvasti pitenevä tieteellinen koulutus ja tutkijatiedemiehien vähentynyt itsenäisyys suosivat ammatillisten "vallankumouksellisten" sijaan uutteria ja sosiaalisia tiedemiehiä, paremmin "normaaliin" kasvukeskeiseen tieteenharjoittamiseen soveltuvia. Korkea yleinen älykkyyden taso (ÄO) on edellytys vallankumoukselliselle tieteelle. Mutta opiskelumenestys riippuu älykkyydestä ja Tunnollisuudesta; nämä ominaisuudet vain korreloivat keskenään heikosti. Siksi mahdollisia vallankumouksellisia tieteentekijöitä etsivien korkeimpien tieteellisten instituutioiden täytyisi käyttää ÄO-testejä kuin myös pääsykoetuloksia löytääkseen korkean ÄO:n omaavat "alisuorittajat".
Korkean ÄO:n lisäksi vallankumouksellinen tiede vaatii korkeaa luovuudentasoa. Luovuus todennäköisesti yhdistetään melko korkeaan tasoon Eysenckin kuvaamasta persoonallisuudenpiirteestä "Psykotismi" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykotismi). Psykotismi pitää sisällään ominaisuuksia kuten itsekkyys, normeista piittaamattomuus, impulsiivisuus, seikkailunhalu ja nopea, soljuva ja yhdistelevä ajatuksenjuoksu.
Mutta nykytiede valitsee Tunnolliset ja Miellyttävät ihmiset, ja samalla vaatii matalaa Psykoottisuuden ja luovuuden tasoa. Vastaehdotukseni - valita korkeisiin tieteellisiin asemiin vallankumouksellisia korkean ÄO:n ja korkeahkon Psykotismin tason omaavia tiedemiehiä - saattaa kuulostaa katastrofaaliselta, koska moinen ihmistyyppi monesti paljastuu pelkäksi puoskariksi tai egotrippaajaksi. Yksi lisäominaisuus on sikäli tarpeen: vannominen Totuuden ja vain Totuuden tavoittelun nimeen. Korkean tason vallankumouksellisen tieteen tulisi siis toivottaa lämpimästi tervetulleeksi loistavat, impulsiiviset, innostuneet epäsosiaaliset kummajaiset - kunhan he vannovat olevansa todellisia totuudenetsijöitä.
***
Johdanto
Miksi niin monet nykytiedemiehet ovat älyllisesti tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Koska tiedeyhteisön valintamenetelmät karsivat mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois. [1]
Kaikilla koulutuksen tasoilla on taipumusta suosia tunnollisia ja sosiaalisia ihmisiä fiksujen ja luovien ihmisten sijaan. Kun tieteenteko on muuttunut yhä enemmän vertaisarvioinnin alaiseksi, sosiaalisesti hyväksyttävä käyttäytyminen on muuttunut tärkeämmäksi kuin syvästi inspiroitunut - vaikkakin ärsyttävä ja kapinallinen - totuudenetsiminen, jollainen oli ennen yleinen asenne parhaiden tiedemiehien joukossa.
Suurin osa vanhemmista ammatillisista tiedemiehistä on käynyt pitkällisen ja vaivalloisen opin, valintojen ja harjoituksen tien tullakseen ammattimaisiksi tutkijoiksi. Kumminkin prosessin pituus ja täsmällisyys varmistaa, että pitkän työuran saavuttavat tiedemiehet eivät ole kykeneviä huippuluokan vallankumoukselliseen tieteeseen. He ovat hyvin todennäköisesti erittäin tuotteliaita ja sosiaalisesti kykeneviä, mutta vain melko älykkäitä ja todennäköisesti mielikuvituksettomia. [2]
(Tietysti tällainen syytös kohdistuu epätodennäköisemmin tätä artikkelia lukeviin tiedemiehiin, koska on yleisesti tiedossa, että Medical Hypotheses-lehteä lukevat tai siihen kirjoittavat ovat epätavanomaisia ja tuppaavat tulemaan tieteellisen spektrin eloisammasta ja värikkäämmästä päästä!)
Tyhmyyttä edistäviä tapoja nykytieteen piirissä
Nykytiede on yksinkertaisesti liian tylsää aktiviteettia houkutellakseen monia älykkäimmistä ja luovimmista ihmisistä piiriinsä, saati sitten pitääkseen siellä tai kouluttaakseen huippuunsa. Varsinkin vaatimus 10, 15 tai jopa 20 vuoden jatko-opinnoista ennen mahdollisuuttakaan tehdä itsenäistä vapaavalintaista tutkimusta on omiaan estämään itsekunnioittavia ja eloisia persoonia; varsinkin heitä, joilla on pakonomainen tarve luovaan toimintaan. Jopa vuosikymmenien "harjoituksen" jälkeen todennäköisin tutkimuskohde määräytyy rahoituksen saatavuuden mukaan, tai sitten joutuu toimimaan rattaana jonkun toisen ohjaamassa tutkimuksessa. Kummassakin tapauksessa tiedemies joutuu ratkomaan jonkun toisen ongelmia - ei omiaan. Miksi kukaan itsensä vakavasti ottava älykkö tähtäisi moiselle uralle?
Koko tieteentekemisen prosessi ja tekstuuri on hidastunut. Lue 1960-luvun puoleenväliin asti aktiivisten tiedemiesten muistelmia - tieteentekeminen silloin oli ketterää ja nopealiikkeistä ja myös pidempijännitteistä kunnianhimoltaan. Odottamattomia johtolankoja saatettiin lähteä jahtaamaan. Oli tavallista aloittaa itsenäinen (todella itsenäinen) tutkimus 22-27-vuotiaana. Yksilön näkökulmasta edistys oli kouriintuntuvaa, ilmassa eloisaa jännitystä.
Nykyään tiedemieheksi kouluttautuminen on lähestulkoon loputtomiin viivytettyä nautinnon tavoittelua. Vaadittujen opiskeluvuosien määrä vain kasvaa (t.s. vuosien määrä, joina opiskellaan mitä "täytyy" opiskella muiden mielestä, eikä mitä itse haluaa) - kuin myös etukäteen suunnittelun määrä, lupahakemusten määrä, kuin myös kaiken muun tieteellisesti epäolennaisen ja energiaa tuhlaavan byrokratian määrä.
Tieteellisen toiminnan, keskustelun ja tutkimuksen aikaskaala on venynyt päivistä, viikoista ja kuukausista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. Silti samaan aikaan tasaisen korkean tuloksellisuuden vaatimus on supistanut rahoitussopimusten pituuden maksimissaan 3-5 vuoteen kerrallaan. Tieteellisesti kunnianhimoiseen tutkimukseen panostaminen ja riskien ottaminen on yleensä ammatillinen itsemurha [2]. Summa summarum, tieteentekemisen tempo on hidastunut, ja samaan aikaan tieteen aikahorisontti on supistunut. Nykytiede on siis sekä tylsempää että lyhytnäköisempää kuin ennen: kumpikin huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja!
...
Lähteet:
[1] B.G. Charlton, Why are scientists so dull?, Oxford Mag 281 (2008), pp. 7–8.
[2] B.G. Charlton and P. Andras, The ‘down-shifting’ of UK science, Med Hypotheses 70 (2008), pp. 465–472.
http://medicalhypotheses.blogspot.com/2009/02/why-are-modern-scientists-so-dull.html
Why are modern scientists so dull? How science selects for perseverance and sociability at the expense of intelligence and creativity
Medical Hypotheses. Volume 72, Issue 3, Pages 237-243
Bruce G. Charlton
***
Tiivistelmä
Kysymys: miksi niin monet johtavat nykytiedemiehet ovat niin tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Vastaus: koska tieteen valintamenetelmät karusti kitkevät mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois tieteen piiristä. Kaikilla koulutuksen ja työelämän tasoilla fiksuja ja luovia ihmisiä syrjitään suosimalla Tunnollisia ja Miellyttäviä ihmisiä. Jatkuvasti pitenevä tieteellinen koulutus ja tutkijatiedemiehien vähentynyt itsenäisyys suosivat ammatillisten "vallankumouksellisten" sijaan uutteria ja sosiaalisia tiedemiehiä, paremmin "normaaliin" kasvukeskeiseen tieteenharjoittamiseen soveltuvia. Korkea yleinen älykkyyden taso (ÄO) on edellytys vallankumoukselliselle tieteelle. Mutta opiskelumenestys riippuu älykkyydestä ja Tunnollisuudesta; nämä ominaisuudet vain korreloivat keskenään heikosti. Siksi mahdollisia vallankumouksellisia tieteentekijöitä etsivien korkeimpien tieteellisten instituutioiden täytyisi käyttää ÄO-testejä kuin myös pääsykoetuloksia löytääkseen korkean ÄO:n omaavat "alisuorittajat".
Korkean ÄO:n lisäksi vallankumouksellinen tiede vaatii korkeaa luovuudentasoa. Luovuus todennäköisesti yhdistetään melko korkeaan tasoon Eysenckin kuvaamasta persoonallisuudenpiirteestä "Psykotismi" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykotismi). Psykotismi pitää sisällään ominaisuuksia kuten itsekkyys, normeista piittaamattomuus, impulsiivisuus, seikkailunhalu ja nopea, soljuva ja yhdistelevä ajatuksenjuoksu.
Mutta nykytiede valitsee Tunnolliset ja Miellyttävät ihmiset, ja samalla vaatii matalaa Psykoottisuuden ja luovuuden tasoa. Vastaehdotukseni - valita korkeisiin tieteellisiin asemiin vallankumouksellisia korkean ÄO:n ja korkeahkon Psykotismin tason omaavia tiedemiehiä - saattaa kuulostaa katastrofaaliselta, koska moinen ihmistyyppi monesti paljastuu pelkäksi puoskariksi tai egotrippaajaksi. Yksi lisäominaisuus on sikäli tarpeen: vannominen Totuuden ja vain Totuuden tavoittelun nimeen. Korkean tason vallankumouksellisen tieteen tulisi siis toivottaa lämpimästi tervetulleeksi loistavat, impulsiiviset, innostuneet epäsosiaaliset kummajaiset - kunhan he vannovat olevansa todellisia totuudenetsijöitä.
***
Johdanto
Miksi niin monet nykytiedemiehet ovat älyllisesti tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Koska tiedeyhteisön valintamenetelmät karsivat mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois. [1]
Kaikilla koulutuksen tasoilla on taipumusta suosia tunnollisia ja sosiaalisia ihmisiä fiksujen ja luovien ihmisten sijaan. Kun tieteenteko on muuttunut yhä enemmän vertaisarvioinnin alaiseksi, sosiaalisesti hyväksyttävä käyttäytyminen on muuttunut tärkeämmäksi kuin syvästi inspiroitunut - vaikkakin ärsyttävä ja kapinallinen - totuudenetsiminen, jollainen oli ennen yleinen asenne parhaiden tiedemiehien joukossa.
Suurin osa vanhemmista ammatillisista tiedemiehistä on käynyt pitkällisen ja vaivalloisen opin, valintojen ja harjoituksen tien tullakseen ammattimaisiksi tutkijoiksi. Kumminkin prosessin pituus ja täsmällisyys varmistaa, että pitkän työuran saavuttavat tiedemiehet eivät ole kykeneviä huippuluokan vallankumoukselliseen tieteeseen. He ovat hyvin todennäköisesti erittäin tuotteliaita ja sosiaalisesti kykeneviä, mutta vain melko älykkäitä ja todennäköisesti mielikuvituksettomia. [2]
(Tietysti tällainen syytös kohdistuu epätodennäköisemmin tätä artikkelia lukeviin tiedemiehiin, koska on yleisesti tiedossa, että Medical Hypotheses-lehteä lukevat tai siihen kirjoittavat ovat epätavanomaisia ja tuppaavat tulemaan tieteellisen spektrin eloisammasta ja värikkäämmästä päästä!)
Tyhmyyttä edistäviä tapoja nykytieteen piirissä
Nykytiede on yksinkertaisesti liian tylsää aktiviteettia houkutellakseen monia älykkäimmistä ja luovimmista ihmisistä piiriinsä, saati sitten pitääkseen siellä tai kouluttaakseen huippuunsa. Varsinkin vaatimus 10, 15 tai jopa 20 vuoden jatko-opinnoista ennen mahdollisuuttakaan tehdä itsenäistä vapaavalintaista tutkimusta on omiaan estämään itsekunnioittavia ja eloisia persoonia; varsinkin heitä, joilla on pakonomainen tarve luovaan toimintaan. Jopa vuosikymmenien "harjoituksen" jälkeen todennäköisin tutkimuskohde määräytyy rahoituksen saatavuuden mukaan, tai sitten joutuu toimimaan rattaana jonkun toisen ohjaamassa tutkimuksessa. Kummassakin tapauksessa tiedemies joutuu ratkomaan jonkun toisen ongelmia - ei omiaan. Miksi kukaan itsensä vakavasti ottava älykkö tähtäisi moiselle uralle?
Koko tieteentekemisen prosessi ja tekstuuri on hidastunut. Lue 1960-luvun puoleenväliin asti aktiivisten tiedemiesten muistelmia - tieteentekeminen silloin oli ketterää ja nopealiikkeistä ja myös pidempijännitteistä kunnianhimoltaan. Odottamattomia johtolankoja saatettiin lähteä jahtaamaan. Oli tavallista aloittaa itsenäinen (todella itsenäinen) tutkimus 22-27-vuotiaana. Yksilön näkökulmasta edistys oli kouriintuntuvaa, ilmassa eloisaa jännitystä.
Nykyään tiedemieheksi kouluttautuminen on lähestulkoon loputtomiin viivytettyä nautinnon tavoittelua. Vaadittujen opiskeluvuosien määrä vain kasvaa (t.s. vuosien määrä, joina opiskellaan mitä "täytyy" opiskella muiden mielestä, eikä mitä itse haluaa) - kuin myös etukäteen suunnittelun määrä, lupahakemusten määrä, kuin myös kaiken muun tieteellisesti epäolennaisen ja energiaa tuhlaavan byrokratian määrä.
Tieteellisen toiminnan, keskustelun ja tutkimuksen aikaskaala on venynyt päivistä, viikoista ja kuukausista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. Silti samaan aikaan tasaisen korkean tuloksellisuuden vaatimus on supistanut rahoitussopimusten pituuden maksimissaan 3-5 vuoteen kerrallaan. Tieteellisesti kunnianhimoiseen tutkimukseen panostaminen ja riskien ottaminen on yleensä ammatillinen itsemurha [2]. Summa summarum, tieteentekemisen tempo on hidastunut, ja samaan aikaan tieteen aikahorisontti on supistunut. Nykytiede on siis sekä tylsempää että lyhytnäköisempää kuin ennen: kumpikin huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja!
...
Lähteet:
[1] B.G. Charlton, Why are scientists so dull?, Oxford Mag 281 (2008), pp. 7–8.
[2] B.G. Charlton and P. Andras, The ‘down-shifting’ of UK science, Med Hypotheses 70 (2008), pp. 465–472.
tiistai 3. elokuuta 2010
Papeista ja potentiaaleista
Jokaisella on joskus opettajia. Toiset opettajat ovat mieluisia ja innostavia, toiset pakkopullaa peruskoulussa. Edellisen kaltaisia tarvitsee jokainen, jos mielii tässä maailmassa pärjätä.
Mutta mitä hyvä opettaja tekee? Esittää, osoittaa, tähdentää, tarkentaa, havainnollistaa. Innostaa.
Miten opettaja tämän tekee? Tuntemalla oppilaansa mielenjuoksun, mielihalut, innostuksen kohteet, näkökulman suppeuden, käsityksen rajallisuuden. Lukemalla ne oppilaastansa, samalla oppien itse tuntemaan hänet yhä paremmin. Näkemällä, missä oppilas menee, missä rajansa kulkevat.
Miksi opettaja tämän tekee? Sitä tuumin myöhemmin. Sitä ennen täytyy viettää hetki oppilaan ajatusmaailmassa, tai itse asiassa hiukan sen yläpuolella.
Mitä oppilas on? Mielestäni jokaisella ihmisellä on omat henkiset potentiaalinsa. Toiset ovat lahjakkaampia esimerkiksi musikaalisesti kuin kielellisesti, ja nämä ominaisuudet monesti periytyvät geneettisesti. Toisin sanoen, mielestäni jokainen ihminen on ikään kuin henkinen potentiaalikenttä.
Missä oppilas on? Itsensä näkökulmasta hän on koko ajan paikallaan, ikään kuin origossa, sovitussa nollapotentiaalipisteessä. Opettajan näkökulmasta hän on tiellä kohti suurempaa oivallusta; ikään kuin kuula vierimässä ryppyisellä lakanalla, jota hän suoristaa matkatessaan - eteenpäin päästäkseen oppilaan täytyy käyttää valtavasti voimia, mutta opettaja voi vähentää tätä työn tarvetta huomattavastikin.
Miksi oppilas menee? Tämä riippuu oppilaan maailmankatsomuksesta. Hän voi mennä kohti kokonaisvaltaisempaa nautintoa päästessään ilmaisemaan omaa näkemystään oppimansa avulla, yhdenlaista hedonismia. Toisaalta tämä näkemyksen purkamisesta johtuva nautinto lienee aina hyvin hetkellistä, "just one fix". Oppilas voi myös pyhittää elämänsä jollekin suuremmalle instituutiolle, olkoon se sitten kirkko tai firma tai perhe tai isänmaa, jonka palvelemisesta hän saa tyydytyksen. Tässäkin tapauksessa opittu asia ja kauneuden tuottaminen on vain hetken nautinto, vaatii seuraavaa vastaavaa jonkin ajan päästä.
(Kumpikin näkemys toteuttaa jonkinlaista työmoraalia, näennäisesti joko itsekästä tai epäitsekästä. Jumaluskovaiset väittävät, että itsekkäät tarkoitusperät ovat ns. epäjumalia, joiden palvominen ei palvele suurinta tarkoitusta, joka on siis Jumala. Moni hedonisti lienee tosin nihilisti, joka ajattelee että suurinta tarkoitusta ei ole olemassa.)
Minne oppilas menee? No nyt päästiin siihen minua kiehtovaan kysymykseen.
Oppilaan näkökulmasta kohti suurempaa näkemystä, suurempaa nautintoa. Opettajan näkökulmasta kohti omaa näkemystänsä, toisaalta kohti oppilaan omaa vajavaista näkemystä.
Miten määritellä oppilaan näkemys? Mitä se on? Missä se on? Missä se siellä sijaitsee?
Mietitäänpä uudestaan ryppyistä lakanaa xyz-koordinaatistossa. Musiikin hahmottamisessa tarvitaan muiden muassa kolmea hahmottamiskykyä: rytmin, harmonian ja melodian kykyjä. Minulla rytminen kyky on hyvin rypyssä tällä hetkellä. Kuvitellaan hetken aikaa, että minun musikaalinen lakanani on ääretön horisonteissa harmonian ja melodian suhteen (oikeasti nekin hyvin ryppyiset), eli lakana on rytmisesti eli z-akselilla ryppyinen mutta horisontteihin katsottuna ääretön.
Kun olen kuula vierimässä tällä lakanalla, minne olen menossa? Menen koko ajan ylös ja alas, joskus saatan vierähtää takaisinpäin suuren vastuksen takia. Mutta joskus mieleeni välkähtää intuitio; mitähän on tuolla horisontissa? Jokin ultimaattinen melodia ja harmonia? Sitten saatan saada siitä pilkahduksen, varsinkin jos joltakin ryppyhuipulta sitä yritän nähdä. Kohta olenkin jo tasoittanut sen rypyn, ja olen oppinut intuitiosta jotakin.
Mutta minne olin menossa? Jonnekin x- ja y-koordinaattien osoittamaan suuntaan, samalla tasoittaen rypyn, joka helpottaa kulkuani. Tavallaan tasoitin tietä itselleni, jotta voin sitä kulkea eteenpäin ja tarvittaessa taaksepäinkin.
Mutta mistä tulee intuitio? Eikö se tule nimenomaan sieltä tuntemattoman suunnasta? Sieltä x- ja y-koordinaattien osoittamasta suunnasta?
Minä väitän, että tämä koordinaatin osoittama horisontti, sinne katsominen ja sieltä intuition saaminen, on sitä, mitä monet kuvailevat Jumalan kokemiseksi. Käsittämätön, kiehtova, puoleensa vetävä henkinen voima. Fysiikan termein kiihtyvyyden aiheuttava voima, potentiaaliero. Jännite.
Ihminen, henkinen olento potentiaalikentässä, potentiaaliero. Jännite. Voima. Kiihtyvyys. Intuitio. Jumala.
Jokaisella omat potentiaalinsa. Jokaisella omat jumalansa. Mitä useampi potentiaali jännittyneenä, sitä vahvempi jumaluuden kokemus.
Ihminen, oppilas. Yksin oleskellessaan voimien riepoteltavana ajatusten valtameressä, jota monet voimat, monet jumalat vellottavat. Mistä suunta, kiinnekohta, tyven?
Tässä vaiheessa vastaan tulee pappi. Joka kertoo, kuinka juuri tämä jumala on tällä ja tuolla tavoin voima kaiken takana.
Ja mitä muuta pappi onkaan kuin tietäjä, shamaani, henkinen opettaja, x- ja y-koordinaattien suunnannäyttäjä?
Papilla on valta ja vastuu. Valta alistaa oppilas orjakseen, vastuu ylentää lähemmäksi jumalia, joko omiansa tai oppilaan omia. Loppujen lopuksi pappikin on oppilas, aivan samalla tavalla kuin oppilaansakin. Pappi voi tyydyttää itsensä oppilaansa avulla hedonistisesti tai ylevämmin jonkinlaisin institutionaalisin korkeammin nautinnoin. Tai nauttia pelkästään siitä, että henkinen kasvi kukoistaa ja kukkii omalla tavallansa, nauttia puutarhan kasvatuksesta.
Jokainen opettaja on auktoriteetti. Opettaja on pappi, jos hän saarnaa omaa jumalaansa, näkemättä oppilaan omia mahdollisia jumalia.
Opettaja on todellinen maagikko silloin, kun hän näyttää oppilaalleen, että kaikki jumalat ovat hänen itsensä luomia.
Mutta mitä hyvä opettaja tekee? Esittää, osoittaa, tähdentää, tarkentaa, havainnollistaa. Innostaa.
Miten opettaja tämän tekee? Tuntemalla oppilaansa mielenjuoksun, mielihalut, innostuksen kohteet, näkökulman suppeuden, käsityksen rajallisuuden. Lukemalla ne oppilaastansa, samalla oppien itse tuntemaan hänet yhä paremmin. Näkemällä, missä oppilas menee, missä rajansa kulkevat.
Miksi opettaja tämän tekee? Sitä tuumin myöhemmin. Sitä ennen täytyy viettää hetki oppilaan ajatusmaailmassa, tai itse asiassa hiukan sen yläpuolella.
Mitä oppilas on? Mielestäni jokaisella ihmisellä on omat henkiset potentiaalinsa. Toiset ovat lahjakkaampia esimerkiksi musikaalisesti kuin kielellisesti, ja nämä ominaisuudet monesti periytyvät geneettisesti. Toisin sanoen, mielestäni jokainen ihminen on ikään kuin henkinen potentiaalikenttä.
Missä oppilas on? Itsensä näkökulmasta hän on koko ajan paikallaan, ikään kuin origossa, sovitussa nollapotentiaalipisteessä. Opettajan näkökulmasta hän on tiellä kohti suurempaa oivallusta; ikään kuin kuula vierimässä ryppyisellä lakanalla, jota hän suoristaa matkatessaan - eteenpäin päästäkseen oppilaan täytyy käyttää valtavasti voimia, mutta opettaja voi vähentää tätä työn tarvetta huomattavastikin.
Miksi oppilas menee? Tämä riippuu oppilaan maailmankatsomuksesta. Hän voi mennä kohti kokonaisvaltaisempaa nautintoa päästessään ilmaisemaan omaa näkemystään oppimansa avulla, yhdenlaista hedonismia. Toisaalta tämä näkemyksen purkamisesta johtuva nautinto lienee aina hyvin hetkellistä, "just one fix". Oppilas voi myös pyhittää elämänsä jollekin suuremmalle instituutiolle, olkoon se sitten kirkko tai firma tai perhe tai isänmaa, jonka palvelemisesta hän saa tyydytyksen. Tässäkin tapauksessa opittu asia ja kauneuden tuottaminen on vain hetken nautinto, vaatii seuraavaa vastaavaa jonkin ajan päästä.
(Kumpikin näkemys toteuttaa jonkinlaista työmoraalia, näennäisesti joko itsekästä tai epäitsekästä. Jumaluskovaiset väittävät, että itsekkäät tarkoitusperät ovat ns. epäjumalia, joiden palvominen ei palvele suurinta tarkoitusta, joka on siis Jumala. Moni hedonisti lienee tosin nihilisti, joka ajattelee että suurinta tarkoitusta ei ole olemassa.)
Minne oppilas menee? No nyt päästiin siihen minua kiehtovaan kysymykseen.
Oppilaan näkökulmasta kohti suurempaa näkemystä, suurempaa nautintoa. Opettajan näkökulmasta kohti omaa näkemystänsä, toisaalta kohti oppilaan omaa vajavaista näkemystä.
Miten määritellä oppilaan näkemys? Mitä se on? Missä se on? Missä se siellä sijaitsee?
Mietitäänpä uudestaan ryppyistä lakanaa xyz-koordinaatistossa. Musiikin hahmottamisessa tarvitaan muiden muassa kolmea hahmottamiskykyä: rytmin, harmonian ja melodian kykyjä. Minulla rytminen kyky on hyvin rypyssä tällä hetkellä. Kuvitellaan hetken aikaa, että minun musikaalinen lakanani on ääretön horisonteissa harmonian ja melodian suhteen (oikeasti nekin hyvin ryppyiset), eli lakana on rytmisesti eli z-akselilla ryppyinen mutta horisontteihin katsottuna ääretön.
Kun olen kuula vierimässä tällä lakanalla, minne olen menossa? Menen koko ajan ylös ja alas, joskus saatan vierähtää takaisinpäin suuren vastuksen takia. Mutta joskus mieleeni välkähtää intuitio; mitähän on tuolla horisontissa? Jokin ultimaattinen melodia ja harmonia? Sitten saatan saada siitä pilkahduksen, varsinkin jos joltakin ryppyhuipulta sitä yritän nähdä. Kohta olenkin jo tasoittanut sen rypyn, ja olen oppinut intuitiosta jotakin.
Mutta minne olin menossa? Jonnekin x- ja y-koordinaattien osoittamaan suuntaan, samalla tasoittaen rypyn, joka helpottaa kulkuani. Tavallaan tasoitin tietä itselleni, jotta voin sitä kulkea eteenpäin ja tarvittaessa taaksepäinkin.
Mutta mistä tulee intuitio? Eikö se tule nimenomaan sieltä tuntemattoman suunnasta? Sieltä x- ja y-koordinaattien osoittamasta suunnasta?
Minä väitän, että tämä koordinaatin osoittama horisontti, sinne katsominen ja sieltä intuition saaminen, on sitä, mitä monet kuvailevat Jumalan kokemiseksi. Käsittämätön, kiehtova, puoleensa vetävä henkinen voima. Fysiikan termein kiihtyvyyden aiheuttava voima, potentiaaliero. Jännite.
Ihminen, henkinen olento potentiaalikentässä, potentiaaliero. Jännite. Voima. Kiihtyvyys. Intuitio. Jumala.
Jokaisella omat potentiaalinsa. Jokaisella omat jumalansa. Mitä useampi potentiaali jännittyneenä, sitä vahvempi jumaluuden kokemus.
Ihminen, oppilas. Yksin oleskellessaan voimien riepoteltavana ajatusten valtameressä, jota monet voimat, monet jumalat vellottavat. Mistä suunta, kiinnekohta, tyven?
Tässä vaiheessa vastaan tulee pappi. Joka kertoo, kuinka juuri tämä jumala on tällä ja tuolla tavoin voima kaiken takana.
Ja mitä muuta pappi onkaan kuin tietäjä, shamaani, henkinen opettaja, x- ja y-koordinaattien suunnannäyttäjä?
Papilla on valta ja vastuu. Valta alistaa oppilas orjakseen, vastuu ylentää lähemmäksi jumalia, joko omiansa tai oppilaan omia. Loppujen lopuksi pappikin on oppilas, aivan samalla tavalla kuin oppilaansakin. Pappi voi tyydyttää itsensä oppilaansa avulla hedonistisesti tai ylevämmin jonkinlaisin institutionaalisin korkeammin nautinnoin. Tai nauttia pelkästään siitä, että henkinen kasvi kukoistaa ja kukkii omalla tavallansa, nauttia puutarhan kasvatuksesta.
Jokainen opettaja on auktoriteetti. Opettaja on pappi, jos hän saarnaa omaa jumalaansa, näkemättä oppilaan omia mahdollisia jumalia.
Opettaja on todellinen maagikko silloin, kun hän näyttää oppilaalleen, että kaikki jumalat ovat hänen itsensä luomia.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Totuuksia ja tunnustuksia, osa 1.
Eilen illalla oli ahistavin olo pitkään aikaan, katatoninen tila, kykenemättömyyttä puhumaan tai tekemään mitään luovaa tai hauskaa. Nyt taas oon maailman valtias. Mistä tämä heittelehtiminen johtuu?
Minulle on selvää se, mitä haluan tehdä "isona". Minulle mielekkäitä asioita on vaan kovin monta. Musiikki, luonto, (vesi)viljely, kirjallisuus, wikipedia, kaverit, perhe...
Kun vietän enemmän aikaa minkään näistä kanssa, saan siitä suurta tyydytystä ja itsevarmuutta. Minusta vain tuntuu, että minulla ei ole tarpeeksi aikaa kehittää näitä kaikkia.
Höpsistä, sanoo järjestyksen mies. Kun pitää kaiken järjestyksessä niin pystyy mihin vain.
Mutta kun minulla ei ole oikeastaan mikään asia järjestyksessä, sellaisessa tiukassa kompaktissa muodossa, josta on hyvä muistiongella pyydystää.
Jokaisella on jotain sanottavaa, kunhan löytää sellaisia ihmisiä, joita vilpittömästi kiinnostaa samankaltaiset asiat kuin sinua. Kun oppii luottamaan toisiin, pystyy rakentamaan. Ilman vankkaa pohjaa, luottamusta, elämä on yhtä räpiköintiä.
Mutta kun tykkään räpiköimisestä. Toisaalta haluaisin uida välillä selkeämmin
ja päämääräisemmin, eikä räpiköiminen oikein sovi tämän päivän tehohimoiseen hektiseen pakkotyöyhteiskuntaan. Olen laiska, toisaalta muutos pelottaa. Jos sitten ymmärränkin jonkin ihmeellisen kauniin yleisen yhdistävän kasvattavan rakentavan opetuksen, kuinka suuri osa minun täytyy purkaa tämänhetkisestä maailmannäkemyksestäni? En uskalla nähdä tuota rakennelmaa, saati sitten purkaa sitä. Et sinäkään todennäköisesti hyvin kovin syvältä.
Mutta kun haluan sitä. Haluan nähdä, mitä kaikki on. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä vastaus vaikeimpiinkin kysymyksiini, jotta voin LUOTTAA ja ELÄÄ. Viime aikoina olen räpiköinyt hyvin hyvin hajanaisesti. Koska vastausta ei löydy. Etsin väärästä suunnasta. Se on todellisuudessa vahva keskittyminen, jota tarvitsen ymmärtääkseni asian. Keskittyminen siis kaikkeen muuhun kuin näihin ajatuksiin. Jotta oppisin uutta.
Pelottaa. Kuinka paljon voi nähdä? Missä rajat, onko niitä? Kun katsoo aina vain suurempia kokonaisuuksia, niin missä ja mikä on ylin mahdollinen kokonaisuus? Se on jumala, allah, tai mitä nuita nyt onkaan. Valo, pyhä, aurinko. Aivan kuin valo kasveille, jota paistaa jokin auringon kaltainen ehkä neljännessä tai viidennessä ulottuvuudessa.
Käsittämätön, se joka sokaisee henkisen tutkimusmatkaajamme. Käsittämättömyyden käsittämättömyys. Tuntematon. Kuin kääntyisi sisältä ulos, tuntuu yhtä pahalta.
Sitä kaikki ihmiset janoavat.
Erilaisissa mittakaavoissa, riippuen yksilön potentiaalista ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristö suo. Ympäristön muodostavat yhteiskunta, kulttuuri ja luonto. Yhteiskunnasta voi yrittää valita piiriinsä ihmisiä ja palveluita (monia ei voi valita), joita kokee tarvitsevansa lähelleen, omaan vaikutuspiiriinsä, omaan värähtelykenttäänsä. Se, miten asiat vuorovaikuttavat sinuun, ja miten sinä vaikutat asioihin, on käytännössä ulkopuolisen silmin hyvinkin satunnaisten ajatusten keskinäistä vuorovaikutusta.
Jokaisella ihmisellä (ja eläimellä) on juuri omanlainen maailmankuvansa, jota nimitämme tietoisuudeksi. Se on kuin jonkinlainen kirjasto, tai pikemminkin kaupunki, kaikenlaisten ajatusasukkaiden muodostama taloverkosto, jonka vuokranantaja ja talonmies sinä olet. Ja vain sinä voit vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaasi vuokraat kullekin kerrostalolle periäksesi vuokraa henkilökohtaisen nautinnon muodossa, toisaalta pitääksesi rappukäytävän siistinä ja paikan asumiskunnossa, jotta ajatukset eivät karkaisi tai ehkä vaihtaisi vuokralaista, jättäen sinut itkemään peräänsä. Sitä et halua.
Jokaisella ihmisellä on juuri omanlainen kirjastonsa, ja juuri oma tyylinsä hoitaa sitä ja jakaa sitä muille ihmisille. Jokaisella ihmisellä on juuri tietyt ominaiset ajatusvärähtelytaajuudet, eräänlaiset todellisuussuodattimet, juuri omanlaisensa todellisuustunneli, jonka läpi vastaanottaa ja lähettää viestejä ajatusvärähtelyn muodossa. Siksi jokainen ihminen on erilainen. Siksi jokainen ihminen on tärkeä.
Jokaisella on jotain annettavaa. Kunhan vain on sija, jolle rakentaa.
Siksi kaikista olennaisinta on se, mitä SINÄ näet ja koet.
Ku aloin kirjottaa nii soi NEU! - Euphoria, täysin sattumalta tonniminen biisi. Kivoja sattumia sattuu, tai siis ne huomaa silloin kun on varma ja on onnellinen. Kun luottaa. Kun uskoo.
Minulle on selvää se, mitä haluan tehdä "isona". Minulle mielekkäitä asioita on vaan kovin monta. Musiikki, luonto, (vesi)viljely, kirjallisuus, wikipedia, kaverit, perhe...
Kun vietän enemmän aikaa minkään näistä kanssa, saan siitä suurta tyydytystä ja itsevarmuutta. Minusta vain tuntuu, että minulla ei ole tarpeeksi aikaa kehittää näitä kaikkia.
Höpsistä, sanoo järjestyksen mies. Kun pitää kaiken järjestyksessä niin pystyy mihin vain.
Mutta kun minulla ei ole oikeastaan mikään asia järjestyksessä, sellaisessa tiukassa kompaktissa muodossa, josta on hyvä muistiongella pyydystää.
Jokaisella on jotain sanottavaa, kunhan löytää sellaisia ihmisiä, joita vilpittömästi kiinnostaa samankaltaiset asiat kuin sinua. Kun oppii luottamaan toisiin, pystyy rakentamaan. Ilman vankkaa pohjaa, luottamusta, elämä on yhtä räpiköintiä.
Mutta kun tykkään räpiköimisestä. Toisaalta haluaisin uida välillä selkeämmin
ja päämääräisemmin, eikä räpiköiminen oikein sovi tämän päivän tehohimoiseen hektiseen pakkotyöyhteiskuntaan. Olen laiska, toisaalta muutos pelottaa. Jos sitten ymmärränkin jonkin ihmeellisen kauniin yleisen yhdistävän kasvattavan rakentavan opetuksen, kuinka suuri osa minun täytyy purkaa tämänhetkisestä maailmannäkemyksestäni? En uskalla nähdä tuota rakennelmaa, saati sitten purkaa sitä. Et sinäkään todennäköisesti hyvin kovin syvältä.
Mutta kun haluan sitä. Haluan nähdä, mitä kaikki on. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä vastaus vaikeimpiinkin kysymyksiini, jotta voin LUOTTAA ja ELÄÄ. Viime aikoina olen räpiköinyt hyvin hyvin hajanaisesti. Koska vastausta ei löydy. Etsin väärästä suunnasta. Se on todellisuudessa vahva keskittyminen, jota tarvitsen ymmärtääkseni asian. Keskittyminen siis kaikkeen muuhun kuin näihin ajatuksiin. Jotta oppisin uutta.
Pelottaa. Kuinka paljon voi nähdä? Missä rajat, onko niitä? Kun katsoo aina vain suurempia kokonaisuuksia, niin missä ja mikä on ylin mahdollinen kokonaisuus? Se on jumala, allah, tai mitä nuita nyt onkaan. Valo, pyhä, aurinko. Aivan kuin valo kasveille, jota paistaa jokin auringon kaltainen ehkä neljännessä tai viidennessä ulottuvuudessa.
Käsittämätön, se joka sokaisee henkisen tutkimusmatkaajamme. Käsittämättömyyden käsittämättömyys. Tuntematon. Kuin kääntyisi sisältä ulos, tuntuu yhtä pahalta.
Sitä kaikki ihmiset janoavat.
Erilaisissa mittakaavoissa, riippuen yksilön potentiaalista ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristö suo. Ympäristön muodostavat yhteiskunta, kulttuuri ja luonto. Yhteiskunnasta voi yrittää valita piiriinsä ihmisiä ja palveluita (monia ei voi valita), joita kokee tarvitsevansa lähelleen, omaan vaikutuspiiriinsä, omaan värähtelykenttäänsä. Se, miten asiat vuorovaikuttavat sinuun, ja miten sinä vaikutat asioihin, on käytännössä ulkopuolisen silmin hyvinkin satunnaisten ajatusten keskinäistä vuorovaikutusta.
Jokaisella ihmisellä (ja eläimellä) on juuri omanlainen maailmankuvansa, jota nimitämme tietoisuudeksi. Se on kuin jonkinlainen kirjasto, tai pikemminkin kaupunki, kaikenlaisten ajatusasukkaiden muodostama taloverkosto, jonka vuokranantaja ja talonmies sinä olet. Ja vain sinä voit vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaasi vuokraat kullekin kerrostalolle periäksesi vuokraa henkilökohtaisen nautinnon muodossa, toisaalta pitääksesi rappukäytävän siistinä ja paikan asumiskunnossa, jotta ajatukset eivät karkaisi tai ehkä vaihtaisi vuokralaista, jättäen sinut itkemään peräänsä. Sitä et halua.
Jokaisella ihmisellä on juuri omanlainen kirjastonsa, ja juuri oma tyylinsä hoitaa sitä ja jakaa sitä muille ihmisille. Jokaisella ihmisellä on juuri tietyt ominaiset ajatusvärähtelytaajuudet, eräänlaiset todellisuussuodattimet, juuri omanlaisensa todellisuustunneli, jonka läpi vastaanottaa ja lähettää viestejä ajatusvärähtelyn muodossa. Siksi jokainen ihminen on erilainen. Siksi jokainen ihminen on tärkeä.
Jokaisella on jotain annettavaa. Kunhan vain on sija, jolle rakentaa.
Siksi kaikista olennaisinta on se, mitä SINÄ näet ja koet.
Ku aloin kirjottaa nii soi NEU! - Euphoria, täysin sattumalta tonniminen biisi. Kivoja sattumia sattuu, tai siis ne huomaa silloin kun on varma ja on onnellinen. Kun luottaa. Kun uskoo.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Järjestys, verkostoituminen
Katoin eilen todella päräyttävän demon eli ns. tietokone-esityksen, "kaikkien demojen äidin", Doug Engelbartin esityksen vuodelta 1968 (1). Kyseinen esitys esitteli maailmalle ensimmäistä kertaa mm. tietokonehiiren, hypertekstiä, videoneuvottelun, sähköpostin ja virtuaalisen reaaliaikaisen monen käyttäjän työtilan.
Lähinnä tässä kiehtoi se, kuinka Engelbart oli systeeminsä pohjaksi kehittänyt erittäin eksaktin hierarkkisen tietorakenteen, kansiojärjestelmän, joka muistutti hyvin paljon esim. java-kielen perustietorakenteita. Mutta päräyttävää oli se, miten Engelbart ja tutkijaryhmänsä luontevasti käyttivät kehittämäänsä järjestelmää työnsä ja tutkimuksensa apuvälineenä, ja tarjosivat sitä ihmisille luontevaksi osaksi arkielämäänsä. Engelbartilla oli visio tämän työkalun käyttämisestä ihmisajattelun "vahvistamiseen", aivan kuin Iron Man vahvisti fyysistä toimintakykyään rakentamalla itselleen mekaanisen puvun, jolla pystyi lentämään ja hakkaamaan asioita tuusan nuuskaksi.
Ja noh, näin he itse asiassa määrittelivät henkilökohtaisen tietokoneen ja internetin perusperiaatteet.
Ja mitä PC on ihmisille tänä päivänä? Informaation hankinnan väline, sosiaalisen kanssakäymisen väline. Henkilökohtaisen tietoisuuden keräämis- ja järjestysväline, verkostoitumistyökalu.
Järjestys, verkostoituminen.
Järkyttävää Engelbartin vision tajuamisessa oli se, että se on toteutunut vain osin. Mitä on tapahtunut 42 vuodessa? Hyperteksti, informaatiokasaumat kuten wikipedia ja tietosanakirjat, sähköposti ja sosiaalinen kanssakäyminen verkossa ovat ihmisille itsestäänselvyyksiä. Entäpä yhteiset virtuaalityötilat? Noh, esimerkiksi yliopistoilla käytettävä Optima tuntuu olleen surkeaa räpellystä tähän mennessä. Google Wave vaikuttaa hyvältä kandidaatilta todella tehokkaaseen verkkotyöskentelyyn.
Lisäksi Engelbartilla oli näkemys "bootstrapping"-työskentelystä (2), eli että ongelmaan kehitetään jonkinlainen työstämisympäristö, jonka sisällä aletaan kehittää lisää pienempiä ongelmanratkaisuympäristöjä. Tavallaan periaatteena on koko ajan tehostaa prosessia, jota käytetään asioiden tehostamiseen, tehostamisen tehostamista. Tämä on vähän sama asia kuin vetää itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan, mikä intuitiivisesti tuntuu mahdottomalta.
Nykyään termi on käytössä tietokoneen "buuttauksesta" puhuttaessa, missä tällä tarkoitetaan käynnistysprosessia, joka on melko pitkä "kengännauhana" etenevä tapahtumaketju. Prosessi tarvitsee alkaakseen "noston kengännauhoista", jotta se voi lähteä etenemään käynnistääkseen prosessorin, kovalevyt, näytönohjaimen ja kaikki tarvittavat sovellukset, jotka käynnistelevät pienempiä apuohjelmia ja kaikki loppujen lopuksi toimivat yhdessä; ihmisen tarvitsi vain kerran nostaa kengännauhoista ja prosessi eteni itsekseen.
Engelbart kehitti virtuaalisen työskentely-ympäristön, jossa hän tutkijakollegoidensa kanssa alkoi kehittämään tätä työskentely-ympäristöä tehokkaammaksi. Tavallaan he nostivat työn tehokkuuden jonnekin n:nteen potenssiin, mikä intuitiivisesti tuntuu mahdottomalta.
Seuraava askel taitaa jollakin tavalla liittyä Google Waven periaatteeseen. Pitäisi olla enemmän virtuaalisia "työtiloja", "huoneita" jotka ovat (riippuen käytännöllisyydestä) kaikkien vapaasti muunneltavissa, kuten Wikipedia (ja Wikimedia-projekti) tai irc-kanavat. Toisaalta netin selaamisen kannalta hyvä askel voisi olla nettiselaimen hypertekstuaalisuus, jossa joka ikistä sanaa klikkaamalla voisi saada sen hakutulokset yksinkertaisesti ja nopeasti monista eri tietokannoista, esim. Googlesta, Wikipediasta, Youtubesta ja jostakin tietosanakirjasta. Tavallaan tämä tapahtuu jo esimerkiksi Firefoxin hakutoiminnossa, mutta se ei rohkaise hakemaan muualta kuin mistä itse normaalisti etsisi. Ongelmana on tiedon hajanaisuus. Kuinka moni lukee sanamääritelmän mieluummin Wiktionaryn kuin Websterin tietokannoista, tai uutisia mieluummin Ilta-Sanomien kuin Hesarin sivuilta?
Järjestys ja verkostoituminen selvästi koukuttavat ihmisiä; facebook- ja blogeista "riippuvaisia" on yllättävän paljon. Kommunikaatiomenetelmät vain ovat vielä hyvin vajavaisia. Toisaalta infrastruktuurit, niin rautateiden kuin informaatioverkostojenkin, ovat sinnikkäitä pyristelemään hengissä, koska ihmisillä on niistä elantoriippuvuus; ihmiset eivät halua menettää töitään, tai siis elantoaan. Ja varsinkin korkeaa elintasoa on vaikea madaltaa hyvälle totuttuaan. Tähän ratkaisu on kansalaispalkka eli perustulo (3).
Ihmisten ongelmissa on kyse riippuvuuksista. Toinen on riippuvainen naamakirjassa kyselyiden täyttämiseen, kolmas kavereiden kavereiden vaklaamiseen, neljäs kaikkien kivojen kavereiden statuspäivitysten kommaamiseen, viides uutistenlukuun, kuudes työhön, seittemäs salaliittoteorioihin, kaheksas vaaleisiin sämpylöihin, yheksäs kahviin, kymmenes paskojen biisien tekemiseen, yhestoista tupakkaan, kahestoista pilveen, kolmastoista kalijaan.
2.-7. ovat sosiaalisia verkostoriippuvuuksia, järjestyksen ylläpitämistä. 8.-13. ovat täysin tämän ulkopuolista, jotain yksityistä fyysistä riippuvuutta tyydyttävää.
Ensimmäistä vaivaa kyltymätön tiedonjano. N. Nosovin lastenkirjassa Tietämättömän ja hänen kumppaniensa seikkailut Tietämätön haluaa oppia kaiken salamannopeasti ilman minkään sortin harjoittelua, ja noh, on melko omalaatuinen ja toisinaan oivaltavakin seikkailija, samalla imien itseensä kaikenlaisia tietoja ja taitoja, joita ei ikinä muista jälkeenpäin aivan oikein. Olin ennen järjestelmällinen, mutta nyt oon päässyt lipsumaan Tietämättömän tielle. Tietokonneeni työpöytä on melkonen sekasotku, vaikka viis vuotta sitten se olis ollut sula mahottomuus. Haluan muutosta. Kaavoihin kangistuminen pelottaa. Vaikka pahiten sitä kangistuu ku pelkää muutosta.
Elämästäni on kadonnut suuremman järjestyksen ja merkityksen tunne. Olen etsinyt sitä jo jonkin aikaa. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. Se sisäisen luojan tunne, että kaikki on mahdollista, ja kaikki on kaunista. Olen sen jo henkilökohtaisesti kokenut löytämällä luonnon, mutta en sosiaalisesti. Tarvitsen sosiaalisen merkityksen. Se löytynee esim. Wikimedia-projektin tai Zeitgeist-liikkeen tai henkisen vallankumouksen edistäjänä, ei päivänpolitiikan kautta. Tähän tarvitsen PC:n apua, joka vahvistaa tietoisuuttani kuin kyberavaruusasu. Täytyy järjestää PC. Kehittelen teoriaa tietoisuudesta. Se saattaa olla merkityksellistä. Täytyy järjestää ajatukset. Mutta se on vaikeaa yksin. Täytyy verkostoitua.
Järjestys, verkostoituminen. Järjestyä verkostoitumalla. Verkostoitua järjestelemällä. Kehä, kehä kiertää kehää. Järjestä itsesi, järjestä muut. Kohta kaikki onkin yhtä.
(1) http://video.google.com/videoplay?docid=-8734787622017763097#
(2) http://en.wikipedia.org/wiki/Bootstrapping
(3) http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo
Lähinnä tässä kiehtoi se, kuinka Engelbart oli systeeminsä pohjaksi kehittänyt erittäin eksaktin hierarkkisen tietorakenteen, kansiojärjestelmän, joka muistutti hyvin paljon esim. java-kielen perustietorakenteita. Mutta päräyttävää oli se, miten Engelbart ja tutkijaryhmänsä luontevasti käyttivät kehittämäänsä järjestelmää työnsä ja tutkimuksensa apuvälineenä, ja tarjosivat sitä ihmisille luontevaksi osaksi arkielämäänsä. Engelbartilla oli visio tämän työkalun käyttämisestä ihmisajattelun "vahvistamiseen", aivan kuin Iron Man vahvisti fyysistä toimintakykyään rakentamalla itselleen mekaanisen puvun, jolla pystyi lentämään ja hakkaamaan asioita tuusan nuuskaksi.
Ja noh, näin he itse asiassa määrittelivät henkilökohtaisen tietokoneen ja internetin perusperiaatteet.
Ja mitä PC on ihmisille tänä päivänä? Informaation hankinnan väline, sosiaalisen kanssakäymisen väline. Henkilökohtaisen tietoisuuden keräämis- ja järjestysväline, verkostoitumistyökalu.
Järjestys, verkostoituminen.
Järkyttävää Engelbartin vision tajuamisessa oli se, että se on toteutunut vain osin. Mitä on tapahtunut 42 vuodessa? Hyperteksti, informaatiokasaumat kuten wikipedia ja tietosanakirjat, sähköposti ja sosiaalinen kanssakäyminen verkossa ovat ihmisille itsestäänselvyyksiä. Entäpä yhteiset virtuaalityötilat? Noh, esimerkiksi yliopistoilla käytettävä Optima tuntuu olleen surkeaa räpellystä tähän mennessä. Google Wave vaikuttaa hyvältä kandidaatilta todella tehokkaaseen verkkotyöskentelyyn.
Lisäksi Engelbartilla oli näkemys "bootstrapping"-työskentelystä (2), eli että ongelmaan kehitetään jonkinlainen työstämisympäristö, jonka sisällä aletaan kehittää lisää pienempiä ongelmanratkaisuympäristöjä. Tavallaan periaatteena on koko ajan tehostaa prosessia, jota käytetään asioiden tehostamiseen, tehostamisen tehostamista. Tämä on vähän sama asia kuin vetää itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan, mikä intuitiivisesti tuntuu mahdottomalta.
Nykyään termi on käytössä tietokoneen "buuttauksesta" puhuttaessa, missä tällä tarkoitetaan käynnistysprosessia, joka on melko pitkä "kengännauhana" etenevä tapahtumaketju. Prosessi tarvitsee alkaakseen "noston kengännauhoista", jotta se voi lähteä etenemään käynnistääkseen prosessorin, kovalevyt, näytönohjaimen ja kaikki tarvittavat sovellukset, jotka käynnistelevät pienempiä apuohjelmia ja kaikki loppujen lopuksi toimivat yhdessä; ihmisen tarvitsi vain kerran nostaa kengännauhoista ja prosessi eteni itsekseen.
Engelbart kehitti virtuaalisen työskentely-ympäristön, jossa hän tutkijakollegoidensa kanssa alkoi kehittämään tätä työskentely-ympäristöä tehokkaammaksi. Tavallaan he nostivat työn tehokkuuden jonnekin n:nteen potenssiin, mikä intuitiivisesti tuntuu mahdottomalta.
Seuraava askel taitaa jollakin tavalla liittyä Google Waven periaatteeseen. Pitäisi olla enemmän virtuaalisia "työtiloja", "huoneita" jotka ovat (riippuen käytännöllisyydestä) kaikkien vapaasti muunneltavissa, kuten Wikipedia (ja Wikimedia-projekti) tai irc-kanavat. Toisaalta netin selaamisen kannalta hyvä askel voisi olla nettiselaimen hypertekstuaalisuus, jossa joka ikistä sanaa klikkaamalla voisi saada sen hakutulokset yksinkertaisesti ja nopeasti monista eri tietokannoista, esim. Googlesta, Wikipediasta, Youtubesta ja jostakin tietosanakirjasta. Tavallaan tämä tapahtuu jo esimerkiksi Firefoxin hakutoiminnossa, mutta se ei rohkaise hakemaan muualta kuin mistä itse normaalisti etsisi. Ongelmana on tiedon hajanaisuus. Kuinka moni lukee sanamääritelmän mieluummin Wiktionaryn kuin Websterin tietokannoista, tai uutisia mieluummin Ilta-Sanomien kuin Hesarin sivuilta?
Järjestys ja verkostoituminen selvästi koukuttavat ihmisiä; facebook- ja blogeista "riippuvaisia" on yllättävän paljon. Kommunikaatiomenetelmät vain ovat vielä hyvin vajavaisia. Toisaalta infrastruktuurit, niin rautateiden kuin informaatioverkostojenkin, ovat sinnikkäitä pyristelemään hengissä, koska ihmisillä on niistä elantoriippuvuus; ihmiset eivät halua menettää töitään, tai siis elantoaan. Ja varsinkin korkeaa elintasoa on vaikea madaltaa hyvälle totuttuaan. Tähän ratkaisu on kansalaispalkka eli perustulo (3).
Ihmisten ongelmissa on kyse riippuvuuksista. Toinen on riippuvainen naamakirjassa kyselyiden täyttämiseen, kolmas kavereiden kavereiden vaklaamiseen, neljäs kaikkien kivojen kavereiden statuspäivitysten kommaamiseen, viides uutistenlukuun, kuudes työhön, seittemäs salaliittoteorioihin, kaheksas vaaleisiin sämpylöihin, yheksäs kahviin, kymmenes paskojen biisien tekemiseen, yhestoista tupakkaan, kahestoista pilveen, kolmastoista kalijaan.
2.-7. ovat sosiaalisia verkostoriippuvuuksia, järjestyksen ylläpitämistä. 8.-13. ovat täysin tämän ulkopuolista, jotain yksityistä fyysistä riippuvuutta tyydyttävää.
Ensimmäistä vaivaa kyltymätön tiedonjano. N. Nosovin lastenkirjassa Tietämättömän ja hänen kumppaniensa seikkailut Tietämätön haluaa oppia kaiken salamannopeasti ilman minkään sortin harjoittelua, ja noh, on melko omalaatuinen ja toisinaan oivaltavakin seikkailija, samalla imien itseensä kaikenlaisia tietoja ja taitoja, joita ei ikinä muista jälkeenpäin aivan oikein. Olin ennen järjestelmällinen, mutta nyt oon päässyt lipsumaan Tietämättömän tielle. Tietokonneeni työpöytä on melkonen sekasotku, vaikka viis vuotta sitten se olis ollut sula mahottomuus. Haluan muutosta. Kaavoihin kangistuminen pelottaa. Vaikka pahiten sitä kangistuu ku pelkää muutosta.
Elämästäni on kadonnut suuremman järjestyksen ja merkityksen tunne. Olen etsinyt sitä jo jonkin aikaa. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. Se sisäisen luojan tunne, että kaikki on mahdollista, ja kaikki on kaunista. Olen sen jo henkilökohtaisesti kokenut löytämällä luonnon, mutta en sosiaalisesti. Tarvitsen sosiaalisen merkityksen. Se löytynee esim. Wikimedia-projektin tai Zeitgeist-liikkeen tai henkisen vallankumouksen edistäjänä, ei päivänpolitiikan kautta. Tähän tarvitsen PC:n apua, joka vahvistaa tietoisuuttani kuin kyberavaruusasu. Täytyy järjestää PC. Kehittelen teoriaa tietoisuudesta. Se saattaa olla merkityksellistä. Täytyy järjestää ajatukset. Mutta se on vaikeaa yksin. Täytyy verkostoitua.
Järjestys, verkostoituminen. Järjestyä verkostoitumalla. Verkostoitua järjestelemällä. Kehä, kehä kiertää kehää. Järjestä itsesi, järjestä muut. Kohta kaikki onkin yhtä.
(1) http://video.google.com/videoplay?docid=-8734787622017763097#
(2) http://en.wikipedia.org/wiki/Bootstrapping
(3) http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)