Miksi nykytiedemiehet ovat niin tylsiä?

Tätä kysymystä olen miettinyt jo tovin, ja nyt sattui niin mainio analyysi vastaan että päätin suomentaa sen sinua ja itseäni varten.




http://medicalhypotheses.blogspot.com/2009/02/why-are-modern-scientists-so-dull.html


Why are modern scientists so dull? How science selects for perseverance and sociability at the expense of intelligence and creativity

Medical Hypotheses. Volume 72, Issue 3, Pages 237-243

Bruce G. Charlton

***


Tiivistelmä

Kysymys: miksi niin monet johtavat nykytiedemiehet ovat niin tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Vastaus: koska tieteen valintamenetelmät karusti kitkevät mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois tieteen piiristä. Kaikilla koulutuksen ja työelämän tasoilla fiksuja ja luovia ihmisiä syrjitään suosimalla Tunnollisia ja Miellyttäviä ihmisiä. Jatkuvasti pitenevä tieteellinen koulutus ja tutkijatiedemiehien vähentynyt itsenäisyys suosivat ammatillisten "vallankumouksellisten" sijaan uutteria ja sosiaalisia tiedemiehiä, paremmin "normaaliin" kasvukeskeiseen tieteenharjoittamiseen soveltuvia. Korkea yleinen älykkyyden taso (ÄO) on edellytys vallankumoukselliselle tieteelle. Mutta opiskelumenestys riippuu älykkyydestä ja Tunnollisuudesta; nämä ominaisuudet vain korreloivat keskenään heikosti. Siksi mahdollisia vallankumouksellisia tieteentekijöitä etsivien korkeimpien tieteellisten instituutioiden täytyisi käyttää ÄO-testejä kuin myös pääsykoetuloksia löytääkseen korkean ÄO:n omaavat "alisuorittajat".

Korkean ÄO:n lisäksi vallankumouksellinen tiede vaatii korkeaa luovuudentasoa. Luovuus todennäköisesti yhdistetään melko korkeaan tasoon Eysenckin kuvaamasta persoonallisuudenpiirteestä "Psykotismi" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykotismi). Psykotismi pitää sisällään ominaisuuksia kuten itsekkyys, normeista piittaamattomuus, impulsiivisuus, seikkailunhalu ja nopea, soljuva ja yhdistelevä ajatuksenjuoksu.

Mutta nykytiede valitsee Tunnolliset ja Miellyttävät ihmiset, ja samalla vaatii matalaa Psykoottisuuden ja luovuuden tasoa. Vastaehdotukseni - valita korkeisiin tieteellisiin asemiin vallankumouksellisia korkean ÄO:n ja korkeahkon Psykotismin tason omaavia tiedemiehiä - saattaa kuulostaa katastrofaaliselta, koska moinen ihmistyyppi monesti paljastuu pelkäksi puoskariksi tai egotrippaajaksi. Yksi lisäominaisuus on sikäli tarpeen: vannominen Totuuden ja vain Totuuden tavoittelun nimeen. Korkean tason vallankumouksellisen tieteen tulisi siis toivottaa lämpimästi tervetulleeksi loistavat, impulsiiviset, innostuneet epäsosiaaliset kummajaiset - kunhan he vannovat olevansa todellisia totuudenetsijöitä.

***

Johdanto

Miksi niin monet nykytiedemiehet ovat älyllisesti tylsiä ja tieteellisesti kunnianhimottomia? Koska tiedeyhteisön valintamenetelmät karsivat mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset ihmiset pois. [1]

Kaikilla koulutuksen tasoilla on taipumusta suosia tunnollisia ja sosiaalisia ihmisiä fiksujen ja luovien ihmisten sijaan. Kun tieteenteko on muuttunut yhä enemmän vertaisarvioinnin alaiseksi, sosiaalisesti hyväksyttävä käyttäytyminen on muuttunut tärkeämmäksi kuin syvästi inspiroitunut - vaikkakin ärsyttävä ja kapinallinen - totuudenetsiminen, jollainen oli ennen yleinen asenne parhaiden tiedemiehien joukossa.

Suurin osa vanhemmista ammatillisista tiedemiehistä on käynyt pitkällisen ja vaivalloisen opin, valintojen ja harjoituksen tien tullakseen ammattimaisiksi tutkijoiksi. Kumminkin prosessin pituus ja täsmällisyys varmistaa, että pitkän työuran saavuttavat tiedemiehet eivät ole kykeneviä huippuluokan vallankumoukselliseen tieteeseen. He ovat hyvin todennäköisesti erittäin tuotteliaita ja sosiaalisesti kykeneviä, mutta vain melko älykkäitä ja todennäköisesti mielikuvituksettomia. [2]

(Tietysti tällainen syytös kohdistuu epätodennäköisemmin tätä artikkelia lukeviin tiedemiehiin, koska on yleisesti tiedossa, että Medical Hypotheses-lehteä lukevat tai siihen kirjoittavat ovat epätavanomaisia ja tuppaavat tulemaan tieteellisen spektrin eloisammasta ja värikkäämmästä päästä!)



Tyhmyyttä edistäviä tapoja nykytieteen piirissä

Nykytiede on yksinkertaisesti liian tylsää aktiviteettia houkutellakseen monia älykkäimmistä ja luovimmista ihmisistä piiriinsä, saati sitten pitääkseen siellä tai kouluttaakseen huippuunsa. Varsinkin vaatimus 10, 15 tai jopa 20 vuoden jatko-opinnoista ennen mahdollisuuttakaan tehdä itsenäistä vapaavalintaista tutkimusta on omiaan estämään itsekunnioittavia ja eloisia persoonia; varsinkin heitä, joilla on pakonomainen tarve luovaan toimintaan. Jopa vuosikymmenien "harjoituksen" jälkeen todennäköisin tutkimuskohde määräytyy rahoituksen saatavuuden mukaan, tai sitten joutuu toimimaan rattaana jonkun toisen ohjaamassa tutkimuksessa. Kummassakin tapauksessa tiedemies joutuu ratkomaan jonkun toisen ongelmia - ei omiaan. Miksi kukaan itsensä vakavasti ottava älykkö tähtäisi moiselle uralle?

Koko tieteentekemisen prosessi ja tekstuuri on hidastunut. Lue 1960-luvun puoleenväliin asti aktiivisten tiedemiesten muistelmia - tieteentekeminen silloin oli ketterää ja nopealiikkeistä ja myös pidempijännitteistä kunnianhimoltaan. Odottamattomia johtolankoja saatettiin lähteä jahtaamaan. Oli tavallista aloittaa itsenäinen (todella itsenäinen) tutkimus 22-27-vuotiaana. Yksilön näkökulmasta edistys oli kouriintuntuvaa, ilmassa eloisaa jännitystä.

Nykyään tiedemieheksi kouluttautuminen on lähestulkoon loputtomiin viivytettyä nautinnon tavoittelua. Vaadittujen opiskeluvuosien määrä vain kasvaa (t.s. vuosien määrä, joina opiskellaan mitä "täytyy" opiskella muiden mielestä, eikä mitä itse haluaa) - kuin myös etukäteen suunnittelun määrä, lupahakemusten määrä, kuin myös kaiken muun tieteellisesti epäolennaisen ja energiaa tuhlaavan byrokratian määrä.

Tieteellisen toiminnan, keskustelun ja tutkimuksen aikaskaala on venynyt päivistä, viikoista ja kuukausista kuukausiin, vuosiin ja vuosikymmeniin. Silti samaan aikaan tasaisen korkean tuloksellisuuden vaatimus on supistanut rahoitussopimusten pituuden maksimissaan 3-5 vuoteen kerrallaan. Tieteellisesti kunnianhimoiseen tutkimukseen panostaminen ja riskien ottaminen on yleensä ammatillinen itsemurha [2]. Summa summarum, tieteentekemisen tempo on hidastunut, ja samaan aikaan tieteen aikahorisontti on supistunut. Nykytiede on siis sekä tylsempää että lyhytnäköisempää kuin ennen: kumpikin huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja!
...






Lähteet:

[1] B.G. Charlton, Why are scientists so dull?, Oxford Mag 281 (2008), pp. 7–8.


[2] B.G. Charlton and P. Andras, The ‘down-shifting’ of UK science, Med Hypotheses 70 (2008), pp. 465–472.

Papeista ja potentiaaleista

Jokaisella on joskus opettajia. Toiset opettajat ovat mieluisia ja innostavia, toiset pakkopullaa peruskoulussa. Edellisen kaltaisia tarvitsee jokainen, jos mielii tässä maailmassa pärjätä.

Mutta mitä hyvä opettaja tekee? Esittää, osoittaa, tähdentää, tarkentaa, havainnollistaa. Innostaa.

Miten opettaja tämän tekee? Tuntemalla oppilaansa mielenjuoksun, mielihalut, innostuksen kohteet, näkökulman suppeuden, käsityksen rajallisuuden. Lukemalla ne oppilaastansa, samalla oppien itse tuntemaan hänet yhä paremmin. Näkemällä, missä oppilas menee, missä rajansa kulkevat.

Miksi opettaja tämän tekee? Sitä tuumin myöhemmin. Sitä ennen täytyy viettää hetki oppilaan ajatusmaailmassa, tai itse asiassa hiukan sen yläpuolella.


Mitä oppilas on? Mielestäni jokaisella ihmisellä on omat henkiset potentiaalinsa. Toiset ovat lahjakkaampia esimerkiksi musikaalisesti kuin kielellisesti, ja nämä ominaisuudet monesti periytyvät geneettisesti. Toisin sanoen, mielestäni jokainen ihminen on ikään kuin henkinen potentiaalikenttä.

Missä oppilas on? Itsensä näkökulmasta hän on koko ajan paikallaan, ikään kuin origossa, sovitussa nollapotentiaalipisteessä. Opettajan näkökulmasta hän on tiellä kohti suurempaa oivallusta; ikään kuin kuula vierimässä ryppyisellä lakanalla, jota hän suoristaa matkatessaan - eteenpäin päästäkseen oppilaan täytyy käyttää valtavasti voimia, mutta opettaja voi vähentää tätä työn tarvetta huomattavastikin.

Miksi oppilas menee? Tämä riippuu oppilaan maailmankatsomuksesta. Hän voi mennä kohti kokonaisvaltaisempaa nautintoa päästessään ilmaisemaan omaa näkemystään oppimansa avulla, yhdenlaista hedonismia. Toisaalta tämä näkemyksen purkamisesta johtuva nautinto lienee aina hyvin hetkellistä, "just one fix". Oppilas voi myös pyhittää elämänsä jollekin suuremmalle instituutiolle, olkoon se sitten kirkko tai firma tai perhe tai isänmaa, jonka palvelemisesta hän saa tyydytyksen. Tässäkin tapauksessa opittu asia ja kauneuden tuottaminen on vain hetken nautinto, vaatii seuraavaa vastaavaa jonkin ajan päästä.

(Kumpikin näkemys toteuttaa jonkinlaista työmoraalia, näennäisesti joko itsekästä tai epäitsekästä. Jumaluskovaiset väittävät, että itsekkäät tarkoitusperät ovat ns. epäjumalia, joiden palvominen ei palvele suurinta tarkoitusta, joka on siis Jumala. Moni hedonisti lienee tosin nihilisti, joka ajattelee että suurinta tarkoitusta ei ole olemassa.)




Minne oppilas menee? No nyt päästiin siihen minua kiehtovaan kysymykseen.

Oppilaan näkökulmasta kohti suurempaa näkemystä, suurempaa nautintoa. Opettajan näkökulmasta kohti omaa näkemystänsä, toisaalta kohti oppilaan omaa vajavaista näkemystä.


Miten määritellä oppilaan näkemys? Mitä se on? Missä se on? Missä se siellä sijaitsee?

Mietitäänpä uudestaan ryppyistä lakanaa xyz-koordinaatistossa. Musiikin hahmottamisessa tarvitaan muiden muassa kolmea hahmottamiskykyä: rytmin, harmonian ja melodian kykyjä. Minulla rytminen kyky on hyvin rypyssä tällä hetkellä. Kuvitellaan hetken aikaa, että minun musikaalinen lakanani on ääretön horisonteissa harmonian ja melodian suhteen (oikeasti nekin hyvin ryppyiset), eli lakana on rytmisesti eli z-akselilla ryppyinen mutta horisontteihin katsottuna ääretön.

Kun olen kuula vierimässä tällä lakanalla, minne olen menossa? Menen koko ajan ylös ja alas, joskus saatan vierähtää takaisinpäin suuren vastuksen takia. Mutta joskus mieleeni välkähtää intuitio; mitähän on tuolla horisontissa? Jokin ultimaattinen melodia ja harmonia? Sitten saatan saada siitä pilkahduksen, varsinkin jos joltakin ryppyhuipulta sitä yritän nähdä. Kohta olenkin jo tasoittanut sen rypyn, ja olen oppinut intuitiosta jotakin.

Mutta minne olin menossa? Jonnekin x- ja y-koordinaattien osoittamaan suuntaan, samalla tasoittaen rypyn, joka helpottaa kulkuani. Tavallaan tasoitin tietä itselleni, jotta voin sitä kulkea eteenpäin ja tarvittaessa taaksepäinkin.

Mutta mistä tulee intuitio? Eikö se tule nimenomaan sieltä tuntemattoman suunnasta? Sieltä x- ja y-koordinaattien osoittamasta suunnasta?


Minä väitän, että tämä koordinaatin osoittama horisontti, sinne katsominen ja sieltä intuition saaminen, on sitä, mitä monet kuvailevat Jumalan kokemiseksi. Käsittämätön, kiehtova, puoleensa vetävä henkinen voima. Fysiikan termein kiihtyvyyden aiheuttava voima, potentiaaliero. Jännite.


Ihminen, henkinen olento potentiaalikentässä, potentiaaliero. Jännite. Voima. Kiihtyvyys. Intuitio. Jumala.

Jokaisella omat potentiaalinsa. Jokaisella omat jumalansa. Mitä useampi potentiaali jännittyneenä, sitä vahvempi jumaluuden kokemus.



Ihminen, oppilas. Yksin oleskellessaan voimien riepoteltavana ajatusten valtameressä, jota monet voimat, monet jumalat vellottavat. Mistä suunta, kiinnekohta, tyven?




Tässä vaiheessa vastaan tulee pappi. Joka kertoo, kuinka juuri tämä jumala on tällä ja tuolla tavoin voima kaiken takana.

Ja mitä muuta pappi onkaan kuin tietäjä, shamaani, henkinen opettaja, x- ja y-koordinaattien suunnannäyttäjä?

Papilla on valta ja vastuu. Valta alistaa oppilas orjakseen, vastuu ylentää lähemmäksi jumalia, joko omiansa tai oppilaan omia. Loppujen lopuksi pappikin on oppilas, aivan samalla tavalla kuin oppilaansakin. Pappi voi tyydyttää itsensä oppilaansa avulla hedonistisesti tai ylevämmin jonkinlaisin institutionaalisin korkeammin nautinnoin. Tai nauttia pelkästään siitä, että henkinen kasvi kukoistaa ja kukkii omalla tavallansa, nauttia puutarhan kasvatuksesta.




Jokainen opettaja on auktoriteetti. Opettaja on pappi, jos hän saarnaa omaa jumalaansa, näkemättä oppilaan omia mahdollisia jumalia.

Opettaja on todellinen maagikko silloin, kun hän näyttää oppilaalleen, että kaikki jumalat ovat hänen itsensä luomia.