Eilen illalla oli ahistavin olo pitkään aikaan, katatoninen tila, kykenemättömyyttä puhumaan tai tekemään mitään luovaa tai hauskaa. Nyt taas oon maailman valtias. Mistä tämä heittelehtiminen johtuu?
Minulle on selvää se, mitä haluan tehdä "isona". Minulle mielekkäitä asioita on vaan kovin monta. Musiikki, luonto, (vesi)viljely, kirjallisuus, wikipedia, kaverit, perhe...
Kun vietän enemmän aikaa minkään näistä kanssa, saan siitä suurta tyydytystä ja itsevarmuutta. Minusta vain tuntuu, että minulla ei ole tarpeeksi aikaa kehittää näitä kaikkia.
Höpsistä, sanoo järjestyksen mies. Kun pitää kaiken järjestyksessä niin pystyy mihin vain.
Mutta kun minulla ei ole oikeastaan mikään asia järjestyksessä, sellaisessa tiukassa kompaktissa muodossa, josta on hyvä muistiongella pyydystää.
Jokaisella on jotain sanottavaa, kunhan löytää sellaisia ihmisiä, joita vilpittömästi kiinnostaa samankaltaiset asiat kuin sinua. Kun oppii luottamaan toisiin, pystyy rakentamaan. Ilman vankkaa pohjaa, luottamusta, elämä on yhtä räpiköintiä.
Mutta kun tykkään räpiköimisestä. Toisaalta haluaisin uida välillä selkeämmin
ja päämääräisemmin, eikä räpiköiminen oikein sovi tämän päivän tehohimoiseen hektiseen pakkotyöyhteiskuntaan. Olen laiska, toisaalta muutos pelottaa. Jos sitten ymmärränkin jonkin ihmeellisen kauniin yleisen yhdistävän kasvattavan rakentavan opetuksen, kuinka suuri osa minun täytyy purkaa tämänhetkisestä maailmannäkemyksestäni? En uskalla nähdä tuota rakennelmaa, saati sitten purkaa sitä. Et sinäkään todennäköisesti hyvin kovin syvältä.
Mutta kun haluan sitä. Haluan nähdä, mitä kaikki on. Minun täytyy löytää tarpeeksi hyvä vastaus vaikeimpiinkin kysymyksiini, jotta voin LUOTTAA ja ELÄÄ. Viime aikoina olen räpiköinyt hyvin hyvin hajanaisesti. Koska vastausta ei löydy. Etsin väärästä suunnasta. Se on todellisuudessa vahva keskittyminen, jota tarvitsen ymmärtääkseni asian. Keskittyminen siis kaikkeen muuhun kuin näihin ajatuksiin. Jotta oppisin uutta.
Pelottaa. Kuinka paljon voi nähdä? Missä rajat, onko niitä? Kun katsoo aina vain suurempia kokonaisuuksia, niin missä ja mikä on ylin mahdollinen kokonaisuus? Se on jumala, allah, tai mitä nuita nyt onkaan. Valo, pyhä, aurinko. Aivan kuin valo kasveille, jota paistaa jokin auringon kaltainen ehkä neljännessä tai viidennessä ulottuvuudessa.
Käsittämätön, se joka sokaisee henkisen tutkimusmatkaajamme. Käsittämättömyyden käsittämättömyys. Tuntematon. Kuin kääntyisi sisältä ulos, tuntuu yhtä pahalta.
Sitä kaikki ihmiset janoavat.
Erilaisissa mittakaavoissa, riippuen yksilön potentiaalista ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristö suo. Ympäristön muodostavat yhteiskunta, kulttuuri ja luonto. Yhteiskunnasta voi yrittää valita piiriinsä ihmisiä ja palveluita (monia ei voi valita), joita kokee tarvitsevansa lähelleen, omaan vaikutuspiiriinsä, omaan värähtelykenttäänsä. Se, miten asiat vuorovaikuttavat sinuun, ja miten sinä vaikutat asioihin, on käytännössä ulkopuolisen silmin hyvinkin satunnaisten ajatusten keskinäistä vuorovaikutusta.
Jokaisella ihmisellä (ja eläimellä) on juuri omanlainen maailmankuvansa, jota nimitämme tietoisuudeksi. Se on kuin jonkinlainen kirjasto, tai pikemminkin kaupunki, kaikenlaisten ajatusasukkaiden muodostama taloverkosto, jonka vuokranantaja ja talonmies sinä olet. Ja vain sinä voit vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaasi vuokraat kullekin kerrostalolle periäksesi vuokraa henkilökohtaisen nautinnon muodossa, toisaalta pitääksesi rappukäytävän siistinä ja paikan asumiskunnossa, jotta ajatukset eivät karkaisi tai ehkä vaihtaisi vuokralaista, jättäen sinut itkemään peräänsä. Sitä et halua.
Jokaisella ihmisellä on juuri omanlainen kirjastonsa, ja juuri oma tyylinsä hoitaa sitä ja jakaa sitä muille ihmisille. Jokaisella ihmisellä on juuri tietyt ominaiset ajatusvärähtelytaajuudet, eräänlaiset todellisuussuodattimet, juuri omanlaisensa todellisuustunneli, jonka läpi vastaanottaa ja lähettää viestejä ajatusvärähtelyn muodossa. Siksi jokainen ihminen on erilainen. Siksi jokainen ihminen on tärkeä.
Jokaisella on jotain annettavaa. Kunhan vain on sija, jolle rakentaa.
Siksi kaikista olennaisinta on se, mitä SINÄ näet ja koet.
Ku aloin kirjottaa nii soi NEU! - Euphoria, täysin sattumalta tonniminen biisi. Kivoja sattumia sattuu, tai siis ne huomaa silloin kun on varma ja on onnellinen. Kun luottaa. Kun uskoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti