Tämä teksti on olemassa sinulle tällä hetkellä.
Olemassaololla on mitta. Se on se määrä, kuinka paljon vuorovaikuttaa itsensä ja maailman kanssa. Toisaalta maailma on olemassa itselle niin paljon kuin antaa sen vaikuttaa itseensä. Itse ja maailma vuorovaikuttavat joka hetki. Omat käsitykset itsestä ja maailmasta ovat kuin antenneja, joilla vastaanottaa informaatiota. Jos oma käsitys asiasta on suora kuin pylväsantenni, niin sillä vastaanottaa informaatiota heikommin kuin monimutkaisella, saati sitten fraktaaliantennilla (http://en.wikipedia.org/wiki/Fractal_antenna). Mitä laajempi ja monimutkaisempi oma käsitys asiasta on, sitä laajemmalta taajuuskaistalta voi vastaanottaa informaatiota.
Todellisuus on asioiden välistä vuorovaikutusta. Kun tarkastellaan yksittäisiä vuorovaikutuksia, havaitaan että ne värähtelevät erilaisten tilojen välillä. Itse asiassa koko todellisuus vaikuttaisi olevan vain energioiden värähtelyä tiettyjen tasapainotilojen välillä, niin fysikaalisesta, uskonnollisista kuin esoteerisistakin näkökulmista. (Asiat pyrkivät aina kokonaisuuksissa minimipotentiaalitiloihin eli sopeutumaan ympäristöön, vrt. Herbert Spencerin evoluutiokäsitys, http://en.wikipedia.org/wiki/Herbert_Spencer#Evolution)
Jokaisella on oma kokonaisvärähtelykaistansa, oma "kanavansa" todellisuudessa, aivan kuin televisiokanava on vain eräs vastaanottotaajuus laajemmalta spektriltä. Se oma kanava on vain aina niin tarkkaan viritetty, että sen olemassaoloa on vaikeaa, jopa mahdotonta, huomata. Omat käsitykset asioista, omat antennit, ovat kasvaneet elämän aikana muotoonsa, ja vanhetessa niiden muodot kivettyvät, reifioituvat, tai pikemminkin puutuvat. Kukaan ei voi nähdä toisen antenneja. Kaikki voivat kokea, mitä toinen teoillaan välittää, mutta tekojen takana olevista ajatuksista vastaanottaa vain ne aallonpituudet, joita omat antennit ovat tottuneet vastaanottamaan. Toisen kanavalle voi yrittää virittyä, mutta ikinä ei voi tietää, onko kuva täysin selkeä ja virheetön vai sittenkin puutteellinen.
Koettu todellisuus on kokemus kaikista kanavista, joille on virittynyt. Vuorovaikutus maailmaan riippuu hyvin vahvasti koetusta maailmankuvasta. Sitä lähettää viestejä taajuuksilla, jotka ovat hyvin lähellä vastaanotettujen viestien taajuuksia; resonointia maailmankaikkeuden kanssa. Positiivinen ruokkii positiivista, negatiivinen negatiivista. Ei omena kauas puusta putoa.
Olemassaololla on mitta. Se on kokonaisresonoinnin määrä.
Onnellisuus johtuu vuorovaikutuksen kokemuksesta; itse muuttuu, kuin myös maailma ympärillä, ja kumpikin hyvältä tuntuvassa suhteessa. Muutosprosessissa "pysyy kärryillä". Kaaos on hallittua. Antennit elävät, taipuilevat kuin notkea nuori pajukko.
Masennus johtuu vuorovaikutuksen puutteesta; mikään ei muutu, kaikki toistuu, eikä mihinkään koe pystyvänsä vaikuttamaan. Kehä kiertää kehää. Omat antennit turtuvat käytön puutteen takia, ja elämän täyttää tyhjyys. Samat ajatukset, samat resonanssit, ominaisvärähtelytaajuudet, jäävät risteilemään antennien välille. Antennit ovat puutuneet, ovat pimeä risukasa, jonne ei valo paista. Kaaos on hallitsematonta. Eikä tilanne muutu, ellei itsen ulkopuolelta löydä jotain jota antenneillaan vastaanottaa, joka itseen vaikuttaisi. Jotain kivan tuntuista, mielekästä. Siltikin ihminen tarvitsee useimmin pelkän vaikuttajan sijaan vuorovaikuttajan, ja siksi ihminen onkin sosiaalinen olento. Siksi ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Siltikin olemassaolo on vain peräkkäisiä hetkiä. Niihin voi hukkua tai niissä voi oppia uimaan. Kaaokselle voi antautua tai sitten antautua.
np. Ulver - Lost in Moments
Ihmisen ei tosiaan ole hyvä olla yksin - ainakaan liian pitkän aikaa. Depression kokeneena voin samaistua tekstiisi ja ymmärrän se pointin. Etenkin siihen että tunne on ettei mihinkään voi vaikuttaa. Toisaalta ihminen haluaa ja tulee olla välillä yksin. Itselläni on se vaiva että jos olen liikaa ihmisten kanssa tekemisissä mieleni on kaaoksessa ja tunnen oloni väsyneeksi.
VastaaPoista-Itta