Papeista ja potentiaaleista

Jokaisella on joskus opettajia. Toiset opettajat ovat mieluisia ja innostavia, toiset pakkopullaa peruskoulussa. Edellisen kaltaisia tarvitsee jokainen, jos mielii tässä maailmassa pärjätä.

Mutta mitä hyvä opettaja tekee? Esittää, osoittaa, tähdentää, tarkentaa, havainnollistaa. Innostaa.

Miten opettaja tämän tekee? Tuntemalla oppilaansa mielenjuoksun, mielihalut, innostuksen kohteet, näkökulman suppeuden, käsityksen rajallisuuden. Lukemalla ne oppilaastansa, samalla oppien itse tuntemaan hänet yhä paremmin. Näkemällä, missä oppilas menee, missä rajansa kulkevat.

Miksi opettaja tämän tekee? Sitä tuumin myöhemmin. Sitä ennen täytyy viettää hetki oppilaan ajatusmaailmassa, tai itse asiassa hiukan sen yläpuolella.


Mitä oppilas on? Mielestäni jokaisella ihmisellä on omat henkiset potentiaalinsa. Toiset ovat lahjakkaampia esimerkiksi musikaalisesti kuin kielellisesti, ja nämä ominaisuudet monesti periytyvät geneettisesti. Toisin sanoen, mielestäni jokainen ihminen on ikään kuin henkinen potentiaalikenttä.

Missä oppilas on? Itsensä näkökulmasta hän on koko ajan paikallaan, ikään kuin origossa, sovitussa nollapotentiaalipisteessä. Opettajan näkökulmasta hän on tiellä kohti suurempaa oivallusta; ikään kuin kuula vierimässä ryppyisellä lakanalla, jota hän suoristaa matkatessaan - eteenpäin päästäkseen oppilaan täytyy käyttää valtavasti voimia, mutta opettaja voi vähentää tätä työn tarvetta huomattavastikin.

Miksi oppilas menee? Tämä riippuu oppilaan maailmankatsomuksesta. Hän voi mennä kohti kokonaisvaltaisempaa nautintoa päästessään ilmaisemaan omaa näkemystään oppimansa avulla, yhdenlaista hedonismia. Toisaalta tämä näkemyksen purkamisesta johtuva nautinto lienee aina hyvin hetkellistä, "just one fix". Oppilas voi myös pyhittää elämänsä jollekin suuremmalle instituutiolle, olkoon se sitten kirkko tai firma tai perhe tai isänmaa, jonka palvelemisesta hän saa tyydytyksen. Tässäkin tapauksessa opittu asia ja kauneuden tuottaminen on vain hetken nautinto, vaatii seuraavaa vastaavaa jonkin ajan päästä.

(Kumpikin näkemys toteuttaa jonkinlaista työmoraalia, näennäisesti joko itsekästä tai epäitsekästä. Jumaluskovaiset väittävät, että itsekkäät tarkoitusperät ovat ns. epäjumalia, joiden palvominen ei palvele suurinta tarkoitusta, joka on siis Jumala. Moni hedonisti lienee tosin nihilisti, joka ajattelee että suurinta tarkoitusta ei ole olemassa.)




Minne oppilas menee? No nyt päästiin siihen minua kiehtovaan kysymykseen.

Oppilaan näkökulmasta kohti suurempaa näkemystä, suurempaa nautintoa. Opettajan näkökulmasta kohti omaa näkemystänsä, toisaalta kohti oppilaan omaa vajavaista näkemystä.


Miten määritellä oppilaan näkemys? Mitä se on? Missä se on? Missä se siellä sijaitsee?

Mietitäänpä uudestaan ryppyistä lakanaa xyz-koordinaatistossa. Musiikin hahmottamisessa tarvitaan muiden muassa kolmea hahmottamiskykyä: rytmin, harmonian ja melodian kykyjä. Minulla rytminen kyky on hyvin rypyssä tällä hetkellä. Kuvitellaan hetken aikaa, että minun musikaalinen lakanani on ääretön horisonteissa harmonian ja melodian suhteen (oikeasti nekin hyvin ryppyiset), eli lakana on rytmisesti eli z-akselilla ryppyinen mutta horisontteihin katsottuna ääretön.

Kun olen kuula vierimässä tällä lakanalla, minne olen menossa? Menen koko ajan ylös ja alas, joskus saatan vierähtää takaisinpäin suuren vastuksen takia. Mutta joskus mieleeni välkähtää intuitio; mitähän on tuolla horisontissa? Jokin ultimaattinen melodia ja harmonia? Sitten saatan saada siitä pilkahduksen, varsinkin jos joltakin ryppyhuipulta sitä yritän nähdä. Kohta olenkin jo tasoittanut sen rypyn, ja olen oppinut intuitiosta jotakin.

Mutta minne olin menossa? Jonnekin x- ja y-koordinaattien osoittamaan suuntaan, samalla tasoittaen rypyn, joka helpottaa kulkuani. Tavallaan tasoitin tietä itselleni, jotta voin sitä kulkea eteenpäin ja tarvittaessa taaksepäinkin.

Mutta mistä tulee intuitio? Eikö se tule nimenomaan sieltä tuntemattoman suunnasta? Sieltä x- ja y-koordinaattien osoittamasta suunnasta?


Minä väitän, että tämä koordinaatin osoittama horisontti, sinne katsominen ja sieltä intuition saaminen, on sitä, mitä monet kuvailevat Jumalan kokemiseksi. Käsittämätön, kiehtova, puoleensa vetävä henkinen voima. Fysiikan termein kiihtyvyyden aiheuttava voima, potentiaaliero. Jännite.


Ihminen, henkinen olento potentiaalikentässä, potentiaaliero. Jännite. Voima. Kiihtyvyys. Intuitio. Jumala.

Jokaisella omat potentiaalinsa. Jokaisella omat jumalansa. Mitä useampi potentiaali jännittyneenä, sitä vahvempi jumaluuden kokemus.



Ihminen, oppilas. Yksin oleskellessaan voimien riepoteltavana ajatusten valtameressä, jota monet voimat, monet jumalat vellottavat. Mistä suunta, kiinnekohta, tyven?




Tässä vaiheessa vastaan tulee pappi. Joka kertoo, kuinka juuri tämä jumala on tällä ja tuolla tavoin voima kaiken takana.

Ja mitä muuta pappi onkaan kuin tietäjä, shamaani, henkinen opettaja, x- ja y-koordinaattien suunnannäyttäjä?

Papilla on valta ja vastuu. Valta alistaa oppilas orjakseen, vastuu ylentää lähemmäksi jumalia, joko omiansa tai oppilaan omia. Loppujen lopuksi pappikin on oppilas, aivan samalla tavalla kuin oppilaansakin. Pappi voi tyydyttää itsensä oppilaansa avulla hedonistisesti tai ylevämmin jonkinlaisin institutionaalisin korkeammin nautinnoin. Tai nauttia pelkästään siitä, että henkinen kasvi kukoistaa ja kukkii omalla tavallansa, nauttia puutarhan kasvatuksesta.




Jokainen opettaja on auktoriteetti. Opettaja on pappi, jos hän saarnaa omaa jumalaansa, näkemättä oppilaan omia mahdollisia jumalia.

Opettaja on todellinen maagikko silloin, kun hän näyttää oppilaalleen, että kaikki jumalat ovat hänen itsensä luomia.